Uni

vei iltapäivän.
Tässä hiljaa heräilen.

Vaitelias koti meillä tämän viikon,
lapset lomaretkillään.
Oli helppo antaa unen viedä,
aamupainotteisten työpäivien päälle.
Onni!
Taidan tänään jaksaa pitkälle lämpimään kesäyöhön.
Ja jos aamulla tekisin lenkin ennen iltatöitä.
Menisin sitä hiekkatietä,
minkä vierustat jo ihan villinä
keltaista ja valkoista kaunista!

Tekee mieli ommella

mutta kas kun en saa aikaiseksi.
Kankaitahan on valmiina laatikkokaupalla,
ei tarvitsisi kuin leikata ja hurauttaa kasaan.
Heh.
Tässä kohtaa piileekin se juttu,
miksi en jaksakykeneviitsi...
Silitä kangas.
Asettele pöydälle (raivaa ensin se keittiön pöytä tyhjäksi).
Kaiva kaavat esiin (tai voi kauhistus, piirrä kaavat ihan ensin!).
Neulaa kaavat kiinni kankaaseen.
Leikkaa.

Kaikki tuo ennen varsinaista ompelua, plääh.
Liian työlästä. Taidan olla laiskuri.
Toki voisin heittää vanhan paidan
ryppysen kankaan päälle ja leikata siitä pikaisesti
ja suitsait ompelemaan...
Hm, katsotaan kuinka muijan käy.
Jääkö muija ilman paitaa ja kolttua?

Meidän kulmilla oli viikonloppuna Muinaismarkkinat,
kuvat sieltä.
Kiireetön menneen maailman tunnelma, ihana ilma,
ajan henkeen pukeutunutta väkeä,
kauniita tavaroita myynnissä.
Ostin Koikkalinnulta korun
ja join kylmän oluen.

Haikeus

tänään kaikessa.

Suvivirsi.
Hyvästejä.
Ruusu ja kyynel.

Voisiko se olla ruusukyynel?
Sellainen hyvä ja kaunis,
haikea kyynel,
mikä lopulta vahvistaa.
Kuvassa kuitenkin omenankukka,
hyvin haikeana sekin.

Koko kevään on mielessä soinut
se Juicen Suloista ja haikeaa,
niin nytkin.
Pakahduttaa,
vahvoja tunnelmia meneillään pojan kanssa,
joka on saanut kuusi ensimmäistä kouluvuotta päätökseen.
Uusi tie edessä
hänellä, meillä.
Eikä vain koulutie,
vaan elämän ja nuoruuden
hyvin hämmentävä tie.

Tuulet

pyörittävät maailmaa, merta,
vaativat vahvasti juuri nyt.
Pysyttelen maalla, piiloissa,
astun rantaan vasta illaksi,
kun hiljenevät yötä vasten.

Pidän kyllä tuulista,
kuuntelen niitä ja mietin merkkejä.
Nämä raivokkaat pistävät ajatukset sekaisin.
En saa otetta,
olen hämilläni.

Hiljaa, piiloissa.

Vielä muistan toukokuun

näinä kesäkuun ensimmäisinä.
Toukokuu oli kauneutta,
toukokuu oli väsymystä,
juhlaa, juhlaa ja täynnä työtä.

Nähtiin tanssia,
kuultiin musiikkia,
jännitettiin elokuvan ensi-illassa.
Haikeus leijui mukana,
ilo ja ylpeys.
Helpotuskin välillä, kiitos tehdystä työstä.

Toukokuu on aina ristiriitainen.
Kesä kasvaa kiireen kanssa kilpaa
ja pitää itse muistaa pysähtyä,
katsoa ihmeitä, olla hiljaa.

Vieläkin pyörryksissä kaikesta.
Pienimmästäkin tuli valmis koululainen eskarin päätteeksi
ja vielä lauantaina juhlitaan
vanhempia koululaisia ja heidän kesäloman alkua.

Jokainen juhla on omansa tunnelmaltaan.
Toukokuun perinteinen,
Arton muskarin kevätkonsertti Sinisessä talossa,
oli jo toukokuun puolessa välissä.
Sen tunnnelma on aina vahva,
miehen vuoden työn päätös,
jossa me kaikki ollaan mukana.
Tällä kertaa soi Juice,
talo oli täynnä intohimoisia soittajia
ja tyytyväisiä kuulijoita.
Oli toukokuu ja raikas vihreä.

Ylemmässä kuvassa yllätettiin tytön kanssa
soitonopettaja kaffetauolta takahuoneesta
Hevioravien soittaessa Poppeli on puu-biisiä.

Päästäisinkö ajatukset vapaaksi

antaisin lentää toukokuun
viimeisten tuulien mukana karkuun...
Keventäisin mielen,
unohtaisin epäolennaiset,
vilkuttelisin vakaville mietteille.
Nuuhkisin kesän alkua
pääni pyörryksiin,
etsisin silmiini horisontin,
näkisin vain vilauksen katoavista ajatuksista.

Olisiko mieli huoleton,
ajatus kuin pilvenhattara,
pehmeä ja viaton.

Tuoksuu basilika

ja maistuu myös aamupalalla tomaatin kera.
Sunnuntaiaamu on ihan parasta.