Tässä kuvassa on kaikki.
Kesä. Taivas. Voikukat. Auringonpaiste.
Ja katsokaa onnellista ilmettäni!
Kuvan värit ovat muuttuneet, tietenkin,
mutta ajatelkaa niitä raikkaina.
Tätä tarkoitan keltaisella lapsuudellani.
Satu-pieni siellä heinikossa, hei vaan!
Sitäpaitsi,
vielä tulee kesä, aurinko ja voikukatkin varmasti.
Ja tuo lempipaikka on hyvässä tallessa,
voin palata ja tehdä seppeleen,
istua juuri tuossa kohtaa,
sinitaivaan alla, keltaisen talon vieressä.
Ihan näin isonakin.
Sukellan kai liiankin syvälle koulutehtäviin,
voisi ihmislapsi helpommallakin suoriutua.
Pitääkö kaikkea pohtia niin paljon,
miettiä, suunnitella, kehitellä sata erilaista vaihtoehtoa
yhdelle työlle?
Mietiskellä niin viime tippaan, että aina tulee
huoli ja hoppu.
Mulla taitaa olla väärä tekemisen tapa.
Ja niin tässä käy, että mietin tätä nyt seuraavat neljä vuotta
ja sitten onkin jo valmistumisen aika koulusta.
Mun tapani tehdä, minkäs sille voi,
mutta toki voisin hieman itseäni säästellä.
Opetella tekemään jotain suitsait,
tuosta noin heittämällä pois käsistä.
On tehtäviä, mihin ei tarvitse laittaa itseään niin likoon,
ei niin henkilökohtaisia,
niihin onkin helpompi suhtautua keveästi.
Mutta sitten on näitä, ihan omia,
kun saa hypätä menneisiin, sukeltaa värien seassa,
polskia muistoissa, kesissä, punaiset tennarit jalassa.
Näissä mulla menee aikaa.
Ihanaahan se on, miten nautinkaan tästä
lapsuusmatkasta!
Työ on esitelty ja mapitettu,
mutta jäin vielä leijumaan!
Näytän sen tänään äidille,
kun hän tuo lapseni kotiin lomalta,
sieltä keltaisen talon maailmasta.
