Mietteissäni

Toivomuslistalla

Lapset takaisin kotiin, pian pian,
ikävä!

Ja tilkkuja allaolevista.
Eikun leikkaamaan!

Niin ja Suomelle voitto illan lätkämatsista, kiitos.

Nämä riittävät tällä erää.

Iloja viikonloppuun toivottelen!

Välipalaksi

tänään kaikessa rauhassa
kahvia, suklaata
ja Pitsikirja.

Rinna Saramäki,Riina Honkimäki
ja Emmi Jormalainen
ovat tehneet hurmaavan kirjan
pitsien maailmasta.
Käsityökirjallisuus on todella
laadukasta tällä hetkellä!
Jään herkuttelemaan!

Ihan kuin lomalla

tällä viikolla...
Päivät töissä kyllä,
mutta illat hiljaisia.
Lapset puuttuvat.
Viettävät iloisina lomaa,
kaksi ystävien kanssa
ja kolmas mamman ja papan luona.
Tiedän, miten nauttivat!
Kiitollinen olen, että saavat vaihtelua arkeen, hekin.
Ja mekin.

Erilaista, mutta niin hyvää ja tarpeellista.
Tänään ehdimme kaksin
pitkälle kevätaurinkokävelyllekin,
huimaa!
Ei haitannut lumi, ei pakkanen.

Ihan kuin hiiviskelisin jotenkin salaa,
ilman lupaa.
Mutta myönnän, nautin.
Siitäkin, kun saan heidät takaisin kotiin.
Siihen asti hiiviskelen.

Taulu muistilapuille

on keittiön seinällä.
Tein sen eilen.
Samasta kankaasta on verhot,
jotka pian ripustan keittiön ikkunaan,
aikoinaan ystävältä saadut,
ullakolta löytyneet.
Meidän perinteiset kevätverhot,
jos karkottaisivat kylmyyden...

Se olis sitten taas maanantai huomenna.
Töitä.
Lapset saavat lomailla.
Kauloja myöten lumihangessa.
Jääkausi,
sanoi mies.
Lumentulo ei lopu.

Tänään valmistui jotain pientä
postitettavaksi, viimein.

Valoisaa viikkoa, toverit!

Tässä päivässä

on aikaa keskittyä
iloisen väriseen neuleeseen
ja
tehdä kuvallista kukkatutkimusta.
Välillä kurkistan salaa verhon takaa
koko ajan voimistuvaa
tuulimyräkkää.
Hui.

WOW!

Onnea Peetu!

Olen koukussa.
Hieno laji.
Pitäisi päästä näkemään
ja kuvaamaan livenä.
Ja oppia hassu sanasto.

Keskellä viikkoa

näin sen. Kun ajelin täydellisestä kahdeksan tunnin hässäkästä kotiin päin ja pysähdyin liikennevaloihin, onnekseni kurkkasin ylöspäin. Siellä, untuvaisten valkoisten pilvenhutaleiden seassa, siellä se oli. Suloisena, vapaana, raikkaana. Hymyili, taatusti, ja oli jotenkin niin varma ja veikeä. Nyökkäsin ja hymyilin takaisin, ihan kuin se olisi luvannut lisää tulevaksi. Onneksi ehdin huomata, niin kevään sinisen taivaan.

Lunta. Kylmä. Jatkuu vaan. Pidän kyllä tästä kauneudesta vielä, viehättävää valkoista utua on ollut ihana katsella. Mutta minua palelee. Koko ajan. Haluan lämpöä, aurinkoa. Onneksi sieltä pilvien välistä se kevättaivas lupasi.

Keskellä viikkoa uupu ja ärty päällimmäisenä, mutta aion unohtaa illaksi. Haluan nähdä lumilautailua ja neuloa iloisen väristä neuletakkia. Jos sen voimalla laskettelisin viikonloppuun.

Miten sinä voit tänään?

Kolme kaunista kerää

sain jouluna lahjaksi kummipojalta.
Äitinsä valitsemia kuitenkin,
poikanen kun vasta muutaman kuukauden ikäinen.
Novitan Stone Luxus-villaa,
viehättävät värit.

Mietin, mitä tekisin.
Halusin pitää värit erillään
ja neuloin kapean huivin,
jonka saan kieputtaa kaulan ympäri
monta kertaa.
Tykkään.
Ja muistan poikaa sekä äitiänsä aina,
kun huivi lämmittää minua.

Oli meillä

prinsessakakku ja palloja,
ystäviä ja kukkia,
naurua ja puheen pörinää,
ilomieltä ja kuohuvaa!

Ajattelen tuota palloa.
Se voisi olla haaveita täynnä,
kirkkaita ajatuksia,
salaisia toiveita,
sellaisia, mihin voisi hipaista taikasauvalla...
Pallossa lukee Satu.
Ystävä rakas sen minulle lähetti.

Ja se prinsessakakku,
se oli vaaleanpunainen
ja mies sen minulle toi.

Aarteita osa 2

Oma vanha nuken sänky
ja kaikki petivaatteet 70-luvulta.

Kukkainen liivimekko
sekä salsahame,
se 80-luvun alusta.

Kaikki nämä ihanista kankaista tehdyt ovat
oman äitini aikaansaannoksia.
Ja kaikki taas käytössä.

Neljän vuoden takaa

on tämä kuva.
Tarkka tuo tyttönen oli jo silloin.
Ja kiinnostunut kaikesta.

Pirteä Aurinko ja kuu haasteli
neljäs kuva-haasteeseen
ja koska juuri äskettäin sellaisen tänne laitoin,
valitsin tähän kuvan
neljän vuoden takaa.
Kuvassa lehden päivämäärä on 9.2.2006.

Maanantaina mietin

tuliko tämä päänsärky siitä, että hakkasin puolet päivästä päätäni seinään. Vai kenties siitä, että eräs psykologi sanoi kerran, että olen burn out-tavaraa. Hyvä, että sanoi, säästi minut väärältä valinnalta. Tänään ainakin olen siitä vakuuttunut.

Illalla oli Minun Pilatekseni. Poika jäi ei niin tyytyväisenä vahtimaan pikkusiskoja ja kun palasin kotiin, olivat molemmat tytöt naamat väärinä. Leikit eivät sujuneet. Toi teki sitä ja toi ei tehnyt sitä ja toi liikutti vaan sitä ja toi...jne. Vaikka pää särki, selvitin kaikki väärät naamat suoriksi, pojankin, ja tyynen rauhallisena. Oikein itsekin ihmettelin. Kiitos Pilates. Ei poistanut päänsärkyä, mutta toi kehoon tarpeellista tasapainoa.

Näin töistä tullessani miehen, joka käveli takaperin eteenpäin. Siis niinkun ihan oikeasti. Ei siinä sen kummempaa ollut, tulin vain kiinnittäneeksi huomiota. Käveli ihan reippaastikin, että jäin sitten miettimään, mikä jottei. Jos olisikin helpompaa edetä peruuttaen. Taidan kokeilla huomenna. Sen pään seinään hakkaamisen sijaan.

Tämän tytön aarteita osa 1

Äitini neuloma kaulahuivi nukelle
ja rintaneulat

Äitini ompelema huivi nukelle
ja kukkaro


Nyt kun ikää on jo neljäkymmentä
tällä tytöllä,
on aika muistella menneitä.
Paljon vanhoja juttuja on tallessa,
nuo rintakorutkin olen ottanut taas käyttöön
ja voi miten vanhat, raikkaat värit ilahduttavat!
Nyt omilla tytöillä leikeissä
minun vanhoja tavaroita,
nukenvaatteita,
kirjoja...

Olalla keikkuu

villainen laukkunen!

Lankana Novitan Tempo,
läpässä koristeena ympyräiset
vuorena musta puuvillakangas,
samaa olkahihnan sisällä,
jotta ei veny.
Läpän alla piilossa yksi iso ympyräinen,
leikkii nappia.

Seuraavaksi villasukat,
tuosta punaoranssiraitaisesta.

Näissä päivissä

on ollut rauhaa.
Vaikkakin on sairastettu,
tyttö ja minä.
Tänään herätellään itsemme
huomiseen arkeen.
Lempeästi.



Tyttö alkoi rakentamaan majaa.
Hyräilee ja toteaa sen olevan
helppoa heinäntekoa.

Oikea asenne, sanoisin.

Pyrytti silloinkin

kun poikani syntyi,
12 vuotta sitten.
Silloin , kun minusta tuli äiti.
Ei ole enää pieni
tuo poikaseni,
on jo paljon sellaista ilmassa,
mitä äiti ei ymmärrä.
Ettei toppahousuja voi enää käyttää,
eikä kunnon talvikenkiä.
Ei ole kylmä, kuulema.

Tumppuja olen kuitenkin saanut neuloa,
niistä poika tykkää.
Tulossa mustavalkoiset,
toiveen mukaiset.

Keltaisessa

tulppaanimajassa asuu kevätkeijuja, olen varma siitä. Ne ovat hentoisia, keveitä, vihreään vivahtavia kuulakkaita kaunokaisia, ihan ihan pieniä. Niin pieniä, ettei voi nähdä, mutta jos osaa olla ihan hiljaa, saattaa kuulla niiden iloisen kikatuksen, sellaisen, mikä karkaa keltaisen majan seinien raoista kohti kevättä... Ne houkuttelevat auringonsäteitä, valoa ja lämpöä lähemmäs, kujeilevat ja kutsuvat, kepeästi. Kiitän kevätkeijuja, onhan jo helmikuu!

Väitin kultapiiskua linnuksi. No, oikea vastaus olikin kasvi, tajusinkin sen hetikohta, en kuitenkaan ajoissa, pelimenestyksen kannalta huono juttu. Mutta onhan olemassa piisku-lintuja. Olen varma siitäkin. Pieniä nekin, piiskut, hohtavia, keveää kullanhehkua höyhenissä. On niitä, ainakin minulle.

Neljäs

Johanna haasteli minua viikko sitten...
Neljännen kansioni neljäs kuva
on vuoden 2007 keväältä.
Opiskelin vaatetusalaa ja
välillä otin tyttärenkin mukaan koululle.
Hän jaksoi istua pitkät tovit pöydän ääressä
enimmäkseen piirrellen,
välillä jotain pientä käsinommellenkin.
Voi, nyt tuli kaipuu...

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.

2. Valitse neljäs kuva kansiostasi ja julkaise se blogissasi.

3. Selitä kuva.

4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.


Haastan Ninnun, Päivikin, Linnean ja Mimmin jatkamaan haastetta!