yksinäinen mökki
vinksahtanut lato
vanha rakennus
kääntää katseeni, vetää puoleensa.
Ajattelen niille menneisyyden, elämän.
Totuutta en tiedä, mutta voin kurkistaa ja kuvitella.
Vanhempieni naapurissa on hiljainen, vanha talo.
Villiintynyt pihapiiri, omenapuita, pitkää heinää.
Kurkisteltiin äidin kanssa ihan vähän, varovasti.
Siellä asui mummo, muistan sen, olin itse pikkutyttö.
Ja muistan lehmät, laidunsivat alapellolla.
Mummo ja lehmät tekevät elämän, liikkeen, ei tarvitse kuvitella.
Sitten kun vuodet etenevät,
ollaan niiltä kulmilta poissa,
lehmät lähtevät, mummo varmaan oli vielä pitkään, en tiedä.
Kun sitten palailtiin takaisin, talo onkin hiljainen, hiljainen.
Hyvin yksinäinen, vaikka on ne omenapuut,
kuusi on kasvanut kuin suojellakseen,
kuin hiljainen talo vähitellen piiloutuisi suojelevan kuusensa taakse,
ehkä suunnittelee häviämistä kokonaan, mummonsa luokse.
Ikkunassa on kaunis verho, se näyttää raikkaalta.
Keinutuolin kulma näkyy,
ei kiiku vaan on paikallaan.
Enhän tiedä, vaikka iltahämärissä mummo tulisikin,
istahtaisi ja kiikkustuoli narahtaisi, aloittaisi liikkeen.
Siellä oli kokonainen elämä,
mitäköhän mummo mietti tuolissaan,
ehtikö istua ja katsella ikkunasta lehmiään, omenapuita.
Kuunteliko radiota, neuloikohan sukkaa, nauroiko.
Luulen, että varmasti ainakin hymyili,
verhokin on niin kaunis, olen varma, että siellä on ollut hyvä olla.