Pötkö

ei innostanut malliani,
mutta onkin tehty omaan kaulaani ja päähäni.
Neulon ja virkkaan myöhäiset illat,
pieniä ja simppeleitä,
mutta niin tarpeellisia.
Ainakin omalle mielelle.

Sunnuntai

tuli sittenkin,
työviikon ja koulupäivien jälkeen,
kokonainen vapaapäivä!
Palasin eilen illalla opintojen parista,
varmana siitä, että olen oikealla matkalla.
Toki meinasin hukkua tehtävävyöryn alle
ja heittää kolvin seinään,
sillä lasityön tinaaminen tuotti
sileän jäljen sijaan hyvin rosoista pintaa...

Nyt kuitenkin tämä vapaa tässä, edessä.
Menen laittamaan aamupalaa,
sitten päättelen langanpäitä,
ihailen pakkasvaloa
ja hipsuttelen tyytyväisenä kotinurkissa.

Nauti sinäkin!

Parhaani teen

jotta kaikki hommani hoituisivat.
Se vaan ei tahdo riittää, se parhaansa tekeminen.
Aikapula vaivaa,
monia asioita täytyy vaan heivata yli laidan,
ei ehdi, vaikka haluaisi.
Kouluhommatkin tykkäisin hoitaa huolella,
mutta aika riekaleista sekin.
Huomaan kyllä sen, että olen kiintynyt opiskeluun,
niin jo, ettei siitä hevillä päästä irti.
Sillä tavalla kuitenkin levollinen olo,
vaikka tekemättömien vuori kasvaakin koko ajan.

Toki tämä vuodenaikakin verottaa,
jouluasiatkin vievät jo osan ajatuksista ja ajasta.
Juhlaa tulossa,
rientoja moniin suuntiin.
Energiaa siis tarvitaan, jotta pärjäisi vähemmällä yöunella,
jotta ehtisi lukea ja kirjoittaa,
miettiä taidetta, kulttuuria ja hyvinvointia.

Sitten synkimmässä ajanpuutteentuskassa
tupsahtaa postista yllätysperhonen.
Sellainen kortti missä kauniita sanoja,
sellaisia, että omatkin siivet havahtuvat horroksesta
ja saattavat taas uskoakin,
että kyllä tässä vaan jaksetaan ja ehditään.
Hyvällä mielellä pötkii pitkälle.

Kaffetauko

mulla, tulin tänne huilimaan.
Meillä pistetään kotia huiskin haiskin, oikein urakalla.
Pojan huoneeen sisältö on parhaillaan parkissa olohuoneessa,
kasaavat uutta hyllyä sinne.
Aamupäivä pöllytettiin varastokoppia niin,
että nyt sinnne taas mahtuu varastoitavaa.
Kyllä tämä tästä, jouluksi toivottavasti.

Ehdittiin kuitenkin syödä kynttilänvalossa, kaikki me yhdessä,
sunnuntain kunniaksi.



Ps. Varastosta löytyi mm. Baby Björnin
siisti vauvan rintareppu.
Jos tiedät jonkun tarvitsevan,
postitan heti hänelle!

Jotain haikeaa

ja hiljaista tässä päivässä,
aamusta alkaen.

Tämä maisema

pysäytti minut kotimatkalla koulusta lauantaina.

Vesisateessa
sumurauhassa
hetki pieni.

Onneksi on tämä marraskuu,
tämä sumu
maisemassa sekä mielessä,
jatkuva uni
ja hartioita painava väsy.
Onneksi mieli viistää maata
ja ajatukset piirtävät suoraa viivaa,
silmät haluavat sulkea kaiken pois.
Onneksi on alakulo ja hiljaisuuden tarve.

Sillä tätä tarvitaan
heräämiseen, virkistymiseen,
tulevaan touhuun ja tohinaan,
väriloistoon ja kauniisiin säveliin.
Siihen hetkeen,
kun vesipisara näyttääkin
kimaltelevalta helmeltä.

Matkustin sateenkaaren halki

lapsuuden leikeistä nykyhetkeen.
Sain puhua, niin että kuunneltiin.

Näin Anu Tuomisen liikuttavia hyvän tuulen teoksia,
kuulin uutta asiaa museopedagogiikasta
ja pysähdyin haaveksimaan hiljaisesta työpaikasta.
Mietin pisteille oikeaa sijoituspaikkaa,
sain liian monta kirjallista tehtävää.
Katsoin kuvia erilaisilla pinnoilla.
Jätin lasityöni yhä liitoksitta,
mutta tuotesuunnittelusta aion kirjoittaa satumaisen tekstin.

Sitten palasin taas tähän arkeen.
Sanaton siitä.

Sinne mentiin

tänään, missä niitä tonttujakin nähtiin,
tyttö ja minä.
Tyttö halusi jatkaa metsän siivouspuuhia.
Minä jätin kerrankin kameran kotiin
ja otinkin kirpparilta löytynyttä
keltaista, ranskalaista puuvillalankaa
ja virkkuukoukun mukaan.
Marraskuussakin voi istua kalliolla
(peppualusta oli mukana)
ja virkata kaikessa rauhassa, ilman viluakin.

Tänä aamuna meillä isi heräsi kanteleen soittoon.
Nyt nuuhkin uunista tulevaa tuoksua,
maailma hämärtyy jo ympärillä,
iltapäivällä.

Täällä on nähty

tonttuja!

Eilen lähimetsikössä hiippaili kolme tonttusta
ja yksi kameran kanssa.
Halusin kuvata joulukorttikuvat,
sillä kortit ovat Ifolorilla alennuksessa vielä huomiseen.
Olin niin iloinen, että kaikki kolme tonttua
vielä suostuivat kuvattavaksi!
Poika kyllä varmisteli, ettei siellä metsässä vain ole muita...
No, lenkkeilijöitä olikin tiuhaan liikkeellä,
muttei me sitten välitetty.
Kuvat tuli otettua ja kortitkin jo tilattua.

Kun yhdellä tontulla riitti vielä kovasti
"luonnonsuojelutöitä",
niin kaksi muuta piilottivat lakkinsa ja hiippailivat kotiin...

Eilen tämän puun alla

ihastelin, kuvasin, piilottelin
ihan yksikseni salaa hiljaisessa aamukaupungissa.
Varmaan hihittelinkin
ja ihan taatusti haaveksin valkeasta, edes kuurasta,
täällä kun ei vielä ole muuta kuin märkää.

Ja kuin toiveista olisi satanut,
niin ihan totta,
yhtäkkiä kameran linssissä näkyi
lumihiutaleita!
Ihan, ihan hassua!
Puun alla yksinäni nauroin ja tervehdin pieniä valkoisia.
Ei niitä paljon leijunut,
mutta lupauksen verran,
että ihan varmasti lisää tulossa.

Sitten tuli tihkusade,
eikä se haitannut, ei yhtään.
Lumikeijuille kiitos!

Lauantaiaamua

täältä hei!
Taivaalliset kaksi vapaapäivää edessä!
Toivottavasti sinullakin.
Puuhia on kyllä, mutta mukavia sellaisia,
kotona tehtäviä ja vähän ulkosallakin.

Ihmettelen sitä, miten kovin työviikko voi väsyttää.
Onko työ liian kovatahtista?
Enkö osaa ottaa rennosti?
Olenko väsähtänyt?
Tarvitsenko lisävitamiineja? Beroccaa? Kirkasvaloa?
Vai olenko kenties huonossa fyysisessä kunnossa?
Syönkö liikaa sokeria?

Vastaan kuin tyttöni äsken, kun aamupalatoivetta kyselin...
IHAN SAMA!
Sillä nyt on viikonloppu!!


ps. Tosin vastasin kyllä tytölle,
että syötän hänelle maailman suurimman leivän,
jollen saa kunnon vastausta...
Että ehkä minäkin vielä haen kysymyksilleni
jonkin toisen vastauksen, sitten joskus maanantaina.

Viikon pilates

oli tänään.
Se on mielenrauha, kehon virkistys.

Kolmen tytön kikatus autossa,
kohti koulun Halloween discoa viittojen helmat heiluen.
Poika palasi reissusta,
olikin oudon hiljaista, nyt koti taas tasapainossa.
Oltiin pienimmän kanssa iltahetki kaksin,
hihitettiin ja luettiin iso pino hassuja kirjoja ennen unta.
Neuloin vihreästä langasta pitkään,
niin että mieskin jo nukahti.

Mieli kuin pilates,
tasapaino.
Ja perjantaikin tuntuu jo vapaalta,
vaikkei sitä olekaan.

Jälkeen työpäivän

kotona.

Tyttönen tekee heti kotipesän pehmeille ystävilleen,
huolehtii peitot päälle, lämpimät oltavat.
Toinen tyttönen on jo läksynsä tehnyt,
odotti meitä melkein pimeässä kodissa,
hiljaisuudessa yksin, isoveli lähti leirikouluun pariksi päiväksi.
Minä tarvitsin heti teetä, ajatukset irti arjesta,
katson kuvia, luen sanoja,
rauhoitun.
Pesukone hurisee.
Kerätään vielä kirjaston kirjat kasaan,
viedään pois tytön balettitunnin aikana.

Tänään aion vielä jaksaa ajatella kouluasioita.
Sillä olen ollut liian laiska.
Ottanut etäisyyttä, vilkutellut kauempaa.
Nyt on etsittävä ryhti, lopetettava liihoittelu.
On niin vaikea tarttua asiatekstiin.
Vinkkejä?