keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Uni





vei iltapäivän.
Tässä hiljaa heräilen.

Vaitelias koti meillä tämän viikon,
lapset lomaretkillään.
Oli helppo antaa unen viedä,
aamupainotteisten työpäivien päälle.
Onni!
Taidan tänään jaksaa pitkälle lämpimään kesäyöhön.
Ja jos aamulla tekisin lenkin ennen iltatöitä.
Menisin sitä hiekkatietä,
minkä vierustat jo ihan villinä
keltaista ja valkoista kaunista!




4 kommenttia:

Päivikki kirjoitti...

Tätä se on ONNI!
Paitsi, että talo on niin hirmuisen hiljainen, kun lapset ovat teillään.

Kirjailijatar kirjoitti...

Luonto on ihan riehaantunut, räjähtänyt tässä lämmössä silmille. Mutta uni on kyllä sellaista balsamia, jota mikään ei korvaa.

Huopamuori kirjoitti...

Oi miten samanlaisia hetkiä jaammekaan!Eilen mietin onko tämä väsymystä vai melankoliaa:olin yksin kotona, nukahdin ja kaipasin lapsia, jotka tuovat´kotiin elämää ja ääntä.Mieskin oli omilla reissuillaan.

Satu kirjoitti...

Päivikki! Niin on, oudon hiljainen, mutta hyväätekeväkin. Ja päiväunet, mitä luksusta!! Kesälämmössä, kiireetönnä :) Niin, ja sinulle kerron, että aamulenkillä kävin tänään, lähdin 6.45 ja vähän juoksinkin :)

Kirjailijatar! Niin on, ihan kuin olisi jo juhannus tai pidemmälläkin, hurjaa! Mutta niin kaunista. Uni on ihana, ja vielä tuollai yllättäin, ihan kuin lahjaksi olisin ne iltapäiväunet saanut.

Näin tyttäresi uutisissa tänään, kaunis, ihana ja kuvat näyttivät upeilta! Pidän niin aiheesta, hän puhui siitä kauniisti.

Huopamuori! Voi, toveri siellä! :) Melankolia on juuri oikea sana sille tunteelle,mikä joka kerta lasten poissaollessa jossain kohtaa puskee pintaan. Vaikka miten nauttisikin hiljaisuudesta ja rauhasta, silti. Tänään sain kaksi kolmesta kotiin ja huomenna sen viimeisenkin. Sitten taas kaikki mallillaan. Voi hyvin sinä siellä, ihanaa puutarhailua sulle toivon! Ps. Kävin kirppiskierroksella toissapäivänä ja mietin sinua. :)