Että tämmönen päivä tänään...

... kateissa tehokkuus ja kaikki muukin positiivinen.
Päivä, jolloin liikennevalot vaihtuvat punaisiksi
aina minun kohdallani.
Päivä, jolloin kynä ei lennä paperilla,
kirjapino litistää minut alleen,
unohdan puolet asioista ja lähes kaikki jää tekemättä.
Päivä, jolloin rottinki rätsähtää rikki.

Aurinko paistoi vahvemmin kuin aikoihin,
otin kameran ulos,
mutta minun kuviini aurinko ei yltänyt.
Merkillinen otos, sanoisin.

Silti...
perhe on saanut ruokaa,
kone pesee pyykkiä
ja selvisin hengissä rautakauppa-käynnistä
(en osaa asioida niissä,
mulle hymähdellään aina, säälivästi...
pitikö sinnekin mennä juuri tänään?)
ja sain kuin sainkin jotain, millä maalata rottinkia.
Ai mutta se rottinkihan meni rikki.

Teen sille jotain huomenna.
Oli onneksi pilates
ja edessä pitkät yöunet, toivon niin.

Tuulenpuuskia, jäätävää tihkua

tässä alkuviikossa,
jossa aamu alkaa liian varhain,
mutta iltapäivä onkin loputon,
en meinaa huomata päivän kääntyneen jo illaksi.
Illoissa valo, niin tärkeä ja tarpeen,
mielelle, jaksamiselle, sillekin, että pääsee lenkille ilman pimeää.
(siis jos kävisi lenkillä, useammin kuin kerran viikossa)

Paljon puuhaa, kalenteri pursuilee.
Koitan saada valmista aikaan,
olla järjestelmällinen ja tehokas,
jaksava ja innokas.
Tutkin sieluni syöverit,
punon ajatukset rottinkien kanssa yhteen,
katson värin liikettä akvarellipaperilla.

Unissa tulee valmista,
päivisin olen kuutamolla.

Piirtämisen ilo

löytyi pitkästä aikaa eilen,
kun piirrettiin elävää mallia.
Siinä on kyllä joku oma taikansa!
Miten antoisaa saada rauhassa keskittyä
mittasuhteisiin, vartalon ääriviivoihin, varjoihin.
Tutkia, hakea oikeita viivoja, korjata, tarkastella ja löytääkin.
Taas ajattelin samoin kuin ennenkin...
tätä pitäisi tehdä säännöllisesti!

Pitkän päivän iltaa

vietän täällä koulun asuntolassa,
tyytyväisenä, sillä päivä oli hyvin antoisa.
Hilpeän hauskaakin oli, nauru raikasi tasaiseen tahtiin!
Opittiin mm. kaikki elokuvan tekemisen salat.
Tänään on tuntunut aamusta asti siltä, että aika ei etene,
ihan kuin sitä vain riittäisi, loputtomasti tänä päivänä.
Johtuuko siitä, ettei ole ollut kiire
vai kenties siitä, että pitäisi tehdä piirustusharjoituksia huomiseksi,
kuvittelen, että hyvin vielä ehdin,
aikaa on vaikka kuinka paljon...?
(piirrän siis yöllä)

Huomenna meillä on elävän mallin
piirustusta koko päivä.
Kivaa, mutta haastavaa.
Ajattelin kyllä piirrellä
ihan yhtä varmasti ja letkeästi kuin täällä.

Jos se ei jostain syystä onnistu,
kaivan takataskusta tuon tyttären piirroksen
ja väitän omakseni.
On meinaan sen verran upea!

Tänään taitaa olla

talven ja kevään valtataistelu.
Hirmuinen tuuli pyörittää maailmaa
samalla kun lumimyräkkä
ja vahva aurinko kamppailevat voitosta.

Juuri nyt aurinko on vahvoilla,
uskon sen voittoon!
Hiukan olen kuitenkin huolissani tuon
pikkuisen mökin puolesta.
Toivon, että on tukevaa tekoa
ja näkee vielä kesänkin.

Laulaisin kevätlaulun

jos osaisin, mutta säästän teidät tuskalta ja
annan auringon laulaa puolestani!
Se on ihan oikeasti kevät nyt!

Aamukahvin aikaan tuli pitkä baktus-huivi valmiiksi.
Novitan Ticoticoa puolitoista kerää 2,5 puikoilla.
Saan langasta neulottua vielä jotkut tumppujen puolikkaat
kevätulkoiluja varten.

Täällä kaikenlaista meneillään.
Yhden korvat tulehtuneet, siksi olen kotona.
Toisen polvi täynnä nestettä,
käydään tänään magneettikuvauksessa.
Eräällä piirtämistehtävät tuottavat päänvaivaa.
Pieni potilas on ollut ihan liian kauan kotona sairastamassa,
pörriäiseltäkin löytyy kuumemittari suusta...

Hämeen ammattikorkeakoulun
ohjaustoiminnan koulutusohjelma julkaisee
CuRec-
kulttuurisen virkistystoiminnan verkkolehteä.
Kannattaa kurkata!

Meillä oli yhtenä tehtävänä
joko käsityöohjeen analysointi tai ohjeen kirjoittaminen.
Minä kirjoitin ohjeen jämälankaverholle.
Löytyy CuRecista Ideavakasta.

Hauskinta

niinitöissä oli niinen värjäyskokeilut.
Villiinnyin niissä hommissa niin,
että harmittelin, ettei ollut kesä ja kasvit käytössä.
Mutta...
pettyneenä Dylon värien lopputulokseen
(ruskea ja punainen tuottivat kumpikin saman oranssin)
turvauduin pakastimen mustikoihin,
sipulien kuoriin ja ihanaan punaviiniin.
Kaikista näistä tuli mielestäni kauniit sävyt
ja mikä parhainta, luonnolliset.
Kuvassa etummaisena myös punaherukkakokeilu,
ei niin kaunis, mutta kokeilu sekin.

Alla pienimuotoisia punontaharjoituksia.

Tein pienen korukokeilunkin
sekä sille sipulikorille
ikioman sipulin.

Varjoissa

ollaan päivät muutamat vietetty,
sisällä kuumeisen lapsen kanssa.
Pölyisestä hämärästä näen kyllä
kevään puskevan eteenpäin, valovoimaisesti.
Mutta meillä täällä varjot, hiljaiset äänet
ja vähäiset ajatukset.

Näinä päivinä olisin toki voinut saada
monta koulutehtävää kuntoon,
jos olisin hösseliksi pistänyt.
Niin ei tapahtunut (voi mikä yllätys!),
vaan jäin varjoihin kiinni,
uppouduin jännittävään maailmaan.
Audrey Niffeneggerin
Hänen varjonsa tarina
otti minut ihan mukaansa,
ja tiedän, etten ihan heti pääse irti,
vaikka kaikki sanat jo luinkin.
Tykkäsin hirmuisesti hänen Aikamatkustajan vaimostakin,
mutta tämä oli vieläkin huimempi tarina.

Minua kiehtoo kovasti tarinat kaksosista,
niissä on jotakin mystistä.
Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus
oli myöskin aivan upea.

En osaa kertoa kirjoista enkä lähde yrittämäänkään.
Suosittelen kuitenkin lämpimästi
ja vetäydyn varjoihin haaveilemaan matkasta
Lontooseen Highgaten hautausmaalle.

Sipulikori

syntyi niinenpunonnan tuotoksena.
Värjäilin niiniä mm. sipulinkuorilla,
ihastuin väriin ja niistä sain ajatuksen korille.

Korin rungoksi muokkasin kirpparilta ostamani
lampunvarjostimen.
Virittelin rautalangasta lisäkehikkoa,
päällystin punomalla kaikki kehikon osat,
jotta eivät vilku niinen alta ikävästi.
Ensin punoin korin pohjan melkein valmiiksi.
Sitten punoin korin ympäri
vuorotellen värjättyä ja värjäämätöntä niintä
ja lopuksi huolittelin korin yläreunan
sekä jatkoin pohjan punomisen loppuun.

Eilen kuljettiin kulttuurin kaupungissa

miehen kanssa kaksin.
Pitkin aurinkokatuja, jääteitä, kaukaisia reittejä, oikopolkujakin.
Kuin ei ketään muuta olisi ollutkaan.
Meidän puheet, ajatukset, naurut ja hiljaisuuskin yhdessä.
Kiireetön iltapäivä,
istuttiin, nautittiin tunnelmista,
sellaisista mitä kuvissa alla.

Täydellinen, täyteläinen päivä.

Onneksi riittää pieni, hassukin

saamaan aikaan iloisen mielen, hyvän tunnelman.
Niinkuin tämä pieni, kaunis oksa.
Löytyi lumiselta metsäpolulta, kesken villin retken,
odotti siellä hiljaisena poimijaa.
Tai miehen vapaa-ilta,
ihan yllättäin kesken arkitaipaleen,
istuttiinkin keittiönpöydän ääressä,
syötiin ja pelattiin.
Ihan tuntui juhlalta!

Päivä näyttää märältä, mutta perjantailta.
Illalla menen aromaterapeuttiseen selän hierontaan.
Juhlaa sekin!

Kuin olisi

jo viikon työt tehty, siltä tuntuu tänään.
Koulutyöt odottelevat tarttumista,
mutta kun on tarttumaton olo,
sellainenkin, etten olekaan vielä kunnossa
sen kovan flunssan jäljiltä.
Vaikka jo luulin olevani, lenkilläkin kirmailin,
mutta nyt on taas kurkku rouheana.
Ja kestovilu päällä,
yhtään talvituulta en enää jaksaisi sietää.
Onneksi aurinko on yhtä tarmokas kuin tuuli,
tiedän kumpi vielä voittaa, hah!

Ajattelen käsitöitä, kaipaan ompelua.
Meillä pienen kodin iso huonejärjestelyprojekti päällä,
ompelukone on ollut vailla pöytää,
mutta pian saan sen paikalleen,
isomman tytön kanssa samaan huoneeseen.
Tyttökin jo kyseli, saako sitten ommella koska vaan.
Lupasin jättää pinon ommeltavia odottamaan.
Neulon huivia, tyynyn virkkaus kesken
ja jo haaveissa seuraava.
Oikeastaan haluaisin virkata kevättakin.
Ehkä joskus jonakin toisena keväänä.

Nyt toivon viime viikon kepeyttä takaisin, kiitos!

Pikku naiseni

omat ihanat tyttöseni.
Heitä nauratti,
kun toivotin hyvää naistenpäivää.
Toinen kysyi heti onko miehillä omaa päivää.
Ja toinen totesi
parasta tyttönä olemisessa olevan sen, että
NAISET ENSIN!

Lempein ääni

aikoihin oli lauantai-illan tuli.
Kuuntelin tulta pienessä punaisessa puusaunassa,
lämpimässä lauteilla, kaikessa rauhassa.
Tulen ääni on vahva ja pehmeä, hyvä.

Saman punaisen mökin räystäillä
jääpuikot
ja tuulisen lumipöllyn ja auringon
yhteinen kevätkirmailu.

Keväässä niin paljon kauneutta,
sisälläni kuplii jo.

Tänään olen ihmetellyt

miten joku jaksaa hiihtää 30 km...
tai jotkut vieläkin enemmän.
Mieheni ja isäni jaksoivat,
minä ihmettelin ladun varrella
ja aurinko lämmitti taivaallisesti!

Valoisa oli viikkoni

ja nyt vapaat edessä!
Aion keskittyä tarkkailemaan
lumen sulamista,
nuuhkin keväistä ilmaa
ja käyn kurkistamassa mitä kuuluu
kesähaaveiselle keinulle.

Tunnelma

kuvisluokassa on ihan omanlaisensa.
Kynät
paperit
pensselit
värinapit
keskeneräiset työviritelmät pöydillä
fiksausta odottavat hiilityöt
rätit ja säämiskät
intensiivinen keskittyminen
jokaisella tekijällä omat mietteet
hiljaisuus, ehkä musiikki taustalla
ja se liikuttava väripilkkuinen pesuallas.

Niin oli viime lauantainakin
luonnostelun ja piirtämisen tunneilla
aamusta iltapäivään.
Tiivis ja tekevä tunnelma.

Minä en ole piirtäjä, en maalari.
En sillä tavalla intohimoisesti kuin esimerkiksi kameran kanssa.
Joudun opettelemaan joka kerta alusta,
kyllä sitten vähän opinkin,
mutta tiedän, että pitäisi pitää taitoa yllä tekemällä,
muuten se katoaa tuuliin.

Samassa pisteessä taas.
Tykkään kyllä ja on mielenkiintoista,
haluaisin osata hyvin.
Mahtaisinko tällä kertaa jo ottaa opikseni,
tehdä piirtämisestä ja maalaamisesta oikeasti yhden työtavan?

Lyijykynistä ja hiilestä tykkään eniten.
Pensselien kanssa on vähän epävarmaa,
ovat ne joskus tahtoonikin taipuneet.
Saa nähdä mihin nämä kurssit johtavat,
saavutanko viimein palon,
sellaisen mikä joskus pienenä tyttösenä oli
piirtämistä ja maalaamistakin kohtaan.