Sanon marraskuulle hei

ja kiva kun tulet!
Kaunis olet,
jylhä harmaudessasi,
vakaa kylmyydessäsi,
rauhaisa pysähtyneisyydessäsi.

Sellaista marraskuuta mitä aikoinaan oli,
ei ole vuosiin näkynyt.
Puuttuu se, että maa olisi kunnolla jäässä,
marraskuu pitäisi otteessaan,
olisi hiljainen, maa kova ja eloton.
Sellaisena marraskuu on minun.
Saa aikaan vahvoja tunteita,
nöyryyttä, sanattomuutta.
Hiljaa edessäsi, marraskuu.

Minkähänlainen tämän vuoden marraskuusta tulee?
Kunpa se olisi levollinen
ennen joulukuun kirmailuja.

Eilisen ilo

kun ystävät olivat keittiön pöydän ympärillä kanssamme.

Tätä aikaa elämme

tätä aikaa, kun valo karkaa.
Kaipaan sitä työpäivän jälkeen,
sillä totuin taas siihen, että käytän kameraa päivittäin.
Tällä viikolla en vielä lainkaan.
Luonnonvalo on kaunein, aidoin, rehellisin.
Toki kamera toimii muussakin valossa, kunhan taas tottuu.
Mutta nyt ne kipeimmät hetket menossa,
ne kun valo oikeasti karkaa
ja sen kaipuun tuntee koko kehossa.

Viime perjantaina lähdin iltapäivällä hämärähiippailulle.
Niin luulin, kunnes aurinko kuitenkin kurkisti.
Harmaan ja ruskean sijasta löysin
vielä huimia kesän sävyjä,
viimeisiä sinnikkäitä, suloisia.
Onnekas olin, sain vielä valoa, kauneutta talteen.
Samoissa puskissa törmäsin toiseenkin hiippailijaan.

Johan taas

on ollut suhinaa...
tukiviittomaoppia,
kasvatuskumppanuuskoulutusta,
vanhempainiltaa,
kovaa päänsärkyä...
niin, että nuppi sauhuaa
ja tämä tyttö on ajatellut aivonsa pihalle.

Tänään koti-ilta, onneksi.
Ruuanlaitto,
tiskit,
pyykit,
kyselin pojalta enkun sanoja,
taistelin tytön esitelmän kanssa,
täytin pienimmälle ystäväkirjaa...
Nyt toivon heidät unten maille, kiitos.
Tarvitsen miehen kotiin,
kahvia, Emmerdalen nauhalta,
sohvan nurkan, mustaa lankaa ja punaisia helmiä.
En aio ajatella
enkä puhua yhtään asiaa.
Hassuja voidaan höpistä.
Kunnes uni tulee.

Unessa

olin viikonlopun
ja ehkä vieläkin.
Hämyssä, harmaassa unimaassa.
Voin herätä sitten vaikka perjantaina.

Sain keittiöön kuitenkin syystunnelman verhoilla,
pois kirkas oranssi.
Rakkaalla siilillä, ystävältä aikoinaan saadulla,
on oma pesäkolo.
Nyt siili sai kaverin, tonttusen,
joka minulle ihanalta taholta saapui,
mutta vasta nyt kunnolla kotiutui,
kun keittiö syksyksi muuttui.
Joulusta muistuttaa, suloisesti.
Huhuilee aamusella kynttilänvalossa,
herättelee kahvinkeittäjän.

Rauhallista viikkoa kaikille!

Lasi

on kaunis materiaali.
Olen hiljaksiin tykästynyt siihen, vaikka onkin kylmä ja kova.
Pidän kuviolaseista, värilaseista,
viinilaseista ;)
lasikoristeista, kauniisti valossa välkehtivistä.
Siltikään, lasi ei ole minun materiaalini,
ei sellainen käsiin sopiva, hyvän tuntuinen,
mukava työstettävä.
Siihen tarvitsen pehmeämpää.

Koulussa tehdään tiffany-työ.
Tiedän, asenteeni on väärä, olin heti torjuva.
En pidä, en halua, ei kiinnosta.
Mikä tällainen opiskelija oikein on??
Missä on avara suhtautuminen, innokas asenne, haloo!

No, hain lasiliikkeestä keltaista ja vihreää kuviolasia, halpoja.
Muuta ei ollut saatavilla, en ehtinyt parempiin putiikkeihin etsimään.
Tykkään niistä kyllä, ovat vaan pirullisia leikattavia.
No, jos minä haraan vastaan, niin kyllä lasikin kyntensä näytti.

Tuo keltainen on minusta kevätaurinko.
Ja vihreästä tuli puunrungot.
Se aurinko kurkistaa runkojen välistä.
Suunnittelin työni isoista paloista,
siksi, että tiesin hermojen kilahtavan helposti.

Tykkään lasin leikkaamisen äänestä,
siitä, kun lasitrissa sirisee lasin pinnassa.
Leikkausjälki saa aikaan lasin molekyylien liikkumisen
ja lasia naputellaan ja taivutellaan,
jotta molekyylien liikkuminen lisääntyy
ja saa aikaan lasinpalojen irtoamisen leikkausviivan kohdalta.

Minusta tämä oli niin mielenkiintoinen asia,
että kun viime viikonloppuna kohtasin pienen mökin,
joka oli joutunut ilkivallan kohteeksi,
mietin kovasti säälien tuota rikottua lasia,
heti hajonnutta...
Sitä ei kukaan rauhassa naputellut,
eivät ehtineet molekyylit liikuskella.

Leikatut lasinpalat hiotaan vesihiomakoneella.
Se oli oikeastaan aika hauskaa ja rentouttavaakin,
sanoo opiskelija, joka vastusti koneita ja teknisiä työtapoja.
Nyt olen siinä pisteessä, että hiotut palat
olisi päällystettävä reunoista kuparifolionauhalla.
Sen jälkeen lasinpalat saumataan yhteen juotostinalla.
No se vasta näytti hankalalta puuhalta,
enkä siitä tinastakaan tykkää yhtään.
Saa nähdä tuleeko työ valmiiksi.
Tai pysyykö se kasassa,
myönnän, että mielenkiinnon puute
saa aikaan huithapelia työskentelyä.

Sen verran kuitenkin tästäkin innostuin,
että haaveksin pienistä, hiotuista lasinpalasista
keittiön ikkunassa sädehtimässä...

Oletko sinä työstänyt lasia?
Entä mikä on sinun suhteesi lasiin materiaalina?

Kuvittelee kesää

tämä kuva ja kuvan piha,
auringon läiskässä keinu heinikossa
ja keinussa varmasti sata kesähaavetta.
Onkohan talvellakin keinu paikallaan,
paistaako aurinko kujeillen keveästi,
keinuttaako tuuli kesähaaveita muusta piittaamatta?

Käyn tarkistamassa, kun siellä päin seuraavan kerran vierailen.
Kuvan otin viime sunnuntaina.
Toisaalta toivon, että keinu olisi paikallaan,
haaveitten takia.
Mutta toisaalta, se tarkoittaa sitten sitä,
että pihassa eikä pihan talossa asuta,
että kukaan ei ehkä välitäkään pihasta,
auringosta pihalla eikä keinusta,
keinusta täynnä kesähaaveita.
Jos se on siellä sitten talvella,
minä menen ja istahdan keskelle niitä haaveita.
Kerron, että minä välitän.


Minulle on tänään sanottu kovin kauniisti.
Niin, että ilahduin suuresti, yllätyin,
hämmenyin sanojen äärellä.
Soivat vieläkin mielessäni.
Kiitos.