ettei perjantaiksi tule koskaan läksyjä, tokaisi tyttö, kun kyselin joko tehty.
Äiti koita nyt muistaa. Niin koitan, jatkuvasti, sata eri asiaa, tärkeämpääkin.
Onneksi on puhelimessa muistutus, töissä keltaiset muistilaput, kalenteri.
Tämä pää ei nimittäin todellakaan muista kaikkea, vaikka koittaisikin ihan
tosissaan. Muistilistoja, kauppalistoja, lista keskeneräisistä käsitöistä...
Eikä muistaminen ole ainoa asia, mitä pitäisi koittaa. Koita nyt ehtiä.
Nyt kun nämä pakkaset riepottavat ja fillarit eivät kulje, niin koitan ehtiä
joka paikkaan oikeaan aikaan. Tänäkin iltana tunnin välein ratin takana siirrän
lapsiani paikasta toiseen. Ja koitan muistaa samalla kun koitan ehtiä, että on
hiton liukasta, etten vain rysäytä kenenkään perään tai aja ojan pohjalle.
Kaupasta koitan muistaa hakea huomiseksi sapuskaa, minkä koitan vielä ehtiä
tehdä valmiiksi tänään. Täytyy kirjoittaa se kauppalappu. Että muistan mitä tarvitaan.
Tammikuu on ollut kiirus. Hirmuisen. Kaikkea en ole ehtinyt. Käsityörintamalla
hiljaista, vain harmaata neulomusta iltaisin muutama rivillinen. Mielessä kyllä
vaikka mitä värikästä, mutta kun ei vaan ehdi. Tämä ei ole valitus, en ole tänään
ollenkaan valitustuulella. Tämä on vain sellainen toteamus, itsellenikin, selitys siihen,
miksi vapaa-aikana ei ehdi. Ja samalla anteeksipyyntö teille, jotka odotatte arvonta-
palkintoja! Lupasin ne tammikuun aikana ja nyt joudun pyytämään hieman lisäaikaa...
Tulevat varmasti heti kun...ehdin.
Mutta minä olen saanut piikkimaton. Olen ihan innoissani siitä! Olen nyt kahtena iltana testannut ja tuntuu hyvältä!Piikkien päälle aion muistaa ehtiä asettua iltaisin!
Tyttö kysyi, ehdinkö silittää hama-helmityön. Vartti aikaa, ennenkuin sinne kauppaan
kirmaan. Ehdin. Se on ihanaa, että lapset ovat jo niin isoja, ettei joka kerta tarvitse
koko bändiä pakata mukaan. Kunhan muistan ottaa aina sen oikean lapsen kyytiin.
