Kirjapinon takaa

kurkistelen, vähän väsyneenä.
Tehtävälistat, kalenteri,
keskeneräiset ajatukset, lauseet,
onneksi kuitenkin voimasanat kauniissa kirjeessä,
kulkevat mukana, kannustaen.

Töissä, ruokakaupassa, kotona, hellan ääressä,
ja sitten kirjapinon takana.
Sellainen olo, että kroppa tekee muuta kuin pää.
Että halkean kahtia tai jopa useampaan osaan
ja sitten säntäilen sekopäisenä minne sattuu.
Voisikohan niin käydä?
Tai jos niin onkin jo käynyt, en vain vielä itse huomaa...

Se on onni, kun kotiutuessa on valo.
Joka päivä ei ole.
Tein kaksi ruokaa, huomenna ei sitten tarvitse.
Silloin ei ole valoa, on vain pimeä ja liukas.


OLETHAN OSALLISTUNUT
ARVONTAAN?

Kirjoitin listan

kevään koulutöistä.
Siitä tuli...pitkä.
Eikä kaikkia tehtäviä ole vielä edes saatu.
Sain valmiiksi yhden raportin, kömpelön,
sellaisen, mikä taatusti pullistelee virheitä.
Että teksti väärin sijoitettua,
lähteet merkitty ihan miten sattuu,
otsikot väärin kohdistettuja...
Tiedäthän, sellaisia juttuja,
mitä täältä pilvilinnoista ei meinaa ollenkaan käsittää,
että pitäisi kirjoittaa jotenkin oikeissa raameissa.
Ja minähän tykkään kyllä kirjoittaa,
kun vauhtiin pääsen, ei raportti eikä essee
tule olemaan ylivoimainen juttu.
Ehkä vielä opin pysymään niissä raameissakin.

Niinitöitä olen nyt aloitellut,
pientä ja tunnustelevaa, mukavaa.
Uutta minulle, oletko sinä tehnyt?

Lisäksi olen pohtinut erilaisia ihmiskäsityksiä, arvomaailmaani,
ajatellut luovuutta,
sen löytämistä ja ylläpitämistä, käsillätekemisen tärkeyttä.
Olen koittanut löytää itsestäni esilläolijan,
sellaisen, joka ei hirmuisesti jännittäisi,
mutta se on vielä piilossa, pahus.

Paljon asiaa, mietittävää, luettavaa, tehtävää.
Mielenkiintoista kyllä, mutta haastavaa,
ennenkaikkea ajankäytön suhteen.
Jos oppisi tekemään silloin kun on sen aika,
löytäisi sellaisen hyvän rytmin.

Hain sitä tänään, rytmiä.
Niin että pitkän iltapäivän luin hyvää dekkaria,
talvivilttiini kääriytyneenä, kaikessa rauhassa.
Hyvä alku, eikö?
No, sen jälkeen kirjoitin sen pitkän listan.

Sitten tärkeä huomio!
Ensimmäiset keltaiset tulppaanini ostin loppiaiseksi.
Ovat valoksi
kun aurinko piilottelee.
Olen vähän hupsu tulppaanien kanssa,
joku saattaa muistaakin, kuinka paljon niitä viime keväänä kuvasin.
Koitan nyt vähän hillitä.
Hakea rytmiä siihenkin hommaan.

Hangen läpi

tunkevat sitkeästi ruusupuskatkin,
marjat iloisina väripilkkuina valkeassa maisemassa.

Eilen seisottiin tytön kanssa hangessa,
polvia ja haaroja myöten,
kaaduttiin suorin vartaloin,
hihitettiin ja tehtiin enkeleitä.
En meinannut päästä lumipiilosta ylös.
Poimittiin kukkaset turvaan,
kotiin maljakkoon.
Tyhjennettiin parveke lumesta,
sieltä löytyi kesämatot kaiken lumen alta.

Leivoin peltileivän aamupalaksi,
heitin auringonkukansiemeniä taikinaan.
Herkkua.

MUISTATHAN ARVONNAN!

Ilo huomata
monen uuden vierailijan jättäneen viestinsä,
lämmin kiitos!

Yksinäinen odottaja

hankien keskellä,
viljelypalstalla vahtimassa,
sitkeästi ja varmana.
Että aurinko tulee vielä,
sulattaa hurjat hanget,
tuo lämmön, vihreän,
maahan elämän.




En ole talvi-ihminen ollenkaan,
mutta pitkästä aikaa talvi ei harmita,
lumi ei ahdista, pimeyskin on jo voitettu.
Sillä aina se on tullut,
se valo, lämpö, kesä,
vaikka kuinka sitkeänkin talven jälkeen.

BAILABAILA!!

Satunkaa on tänään 2-vuotias!
Oma blogini,
niin tärkeäksi tullut!
Aloittaminen oli jännää,
matkanvarrella on ollut niin antoisaa,
kiitos teille kaikille lukijoille!
On ilo saada vaihtaa ajatuksia kanssanne,
erityinen kiitos teille jotka kommentein pidätte henkeä yllä!

Juhlan kunniaksi järjestän tietenkin

ARVONNAN!

Jätä kommentti tähän postaukseen
ja sunnuntaina 16.1. arvon jotakin
pientä, satumaista, itsetehtyä
muutamalle onnekkaalle.

Olisipa hauska tietää, kuinka paljon lukijoita blogillani oikeasti onkaan...
Jätäthän tällä kertaa viestin itsestäsi,
vaikket tuttu olisikaan,
kaikki siis mukaan!

Juhlitaan yhdessä!

Peili

voisi kertoa tulevan,
muistella menneitä,
ennustaa ja luvata,
varoittaa ja suojella.

Onneksi kuitenkaan ei.
Haluan peilini näyttävän tämän hetken,
tällaisenä kuin se on,
millaisena minä juuri nyt olen.
Voisin luvata peilikuvalleni sata ja tuhat hiljaista lupausta,
nyökytellä ja olla päättäväinen,
mutta sitten pakoilisin loppuvuodesta peiliäni,
en haluaisi tunnustaa, että enpä taas onnistunut.

Sen sijaan haluan katsoa pitkin vuotta itseäni silmiin,
nyökytellä että kyllä se siitä, hyvin pyyhkii, nainen,
jaksat minkä jaksat,
ja kun et jaksa, huilaa hyvä ihminen!
Muista nukkua hyvin ja pitkiä unia,
käpertyä kainaloon.

Lenkille voin itseäni hoputella sieltä peilistä,
sillä se tekee hyvää, sielulle ja ruumiille,
sille kalvavalle stressille ja kiireen tunnulle.
Ja voin muistuttaa, että se stressi ei saa mitään hyvää aikaan,
sillä ei synny tuloksia kepeästi,
se vie vain ne hyvät energiat kauas pois.
Kerron myös sen, että täytyy olla itselleen armollinen,
ei saa lyödä lyttyyn sitä peilistä katsojaa,
jos hommat ei aina suju.
Ei elämä aina niin mene, välillä mättää,
sitäkin tarvitaan.

Tuleva vuosi on runsas,
ainakin näin ennalta ajateltuna.
Paljon työtä, uuden oppimista,
seikkailuakin ja jotain ihanaa, jännittävää sitten syssymmällä.
Mutta eihän koskaan tiedä ennalta, miten kaikki sitten lopulta meneekään.
Voi vain hiljaa toivoa kaikkea hyvää
ja suojelusta ympärille,
sitten vaan mennään ja katsotaan mihin aika vie.

Ja muistaa jutella lempeästi peilikuvansa kanssa.

Onnen säihkeitä

toivon sinulle, teille kaikille
tähän uuteen vuoteen!

Maailma on tänään kermavaahdolla kuorrutettu, niin kaunis.
Lunta tuprutti aamulla lisää,
nyt näyttää vähän kirkastuvan.
Taidan kirmata kohta ulos kameran kanssa
(eli välttelen koulutöitä, joille tämä viikonloppu on pyhitetty).

Olen maailman surkein uuden vuoden juhlija.
Olen kai niin väsyksissä loppuvuodesta,
että uudenvuodenaattona minusta on parasta pesiytyä
oman peiton alle, uinua siellä turvassa kun taivaalla säihkyy.
Omat säihkeet lähetettiin taivaalle jo ajoissa
ja kuohuvakin kilisteltiin tämän tytön ollessa vielä virkkuna.
Tässä iässä hyvä unikin on juhlaa!