kotimaiset oli nopeasti syöty.
Meillä unta riittää kesäaamuina.
Hienoa herätä heinäkuun lämpöön.
Lomapäivien lähtemiset sen sijaan
eivät ole ollenkaan niin hienoja.
Pienin hihkuu innosta että sikakivaa,
keskimmäiselle kaikki on ihan sama
ja isoin meinaa, ettei ainakaan ui.
Ja kun luulee ehdottavansa
mieluisaa tekemistä!
Mahdoton tehtävä miellyttää jokaista yhtäaikaa.
Se isoin laahustaa perässä naama nurinpäin
samalla kuin pienin kirmaa edellä villinä.
Sitä isointa ei mikään naurata,
se jättäytyy jälkeen, ettei kukaan vaan näe,
että se kulkee perheensä kanssa.
Lopulta ne kaikki on kuitenkin samassa järvessä
ja nauravat samoille hulluille jutuille,
käkättävät pienessä pukukopissa kippurassa
ja hölmöilevät kahvilassa,
niin että lopulta meitä vanhempia hävettää
ja me ollaankin ne,
jotka kulkevat autolle hyvin paljon jäljessä.
Varhaisen murrosiän tuska on vaikea.
Meille kaikille osapuolille.
Joo, tiedän, kuuluu asiaan.
Joo, itse olen ollut samanlainen, niin me kaikki.
Tiedän. Ja ymmärrän.
Silti se on välillä sietämätöntä sulatettavaa.
Se oma napa ja välinpitämättömyys.
Mutta eikö sen niin kuulukin olla,
että vanhempien pitää tuntea
ymmärryksen lisäksi sietämättömyyttä.
Nyt kuitenkin taas kotona
ja kaikilla taitaa olla hyvä olo.
Täällä on rauhallista.
Mies nukahti kirjan ääreen,
tuuletin hurisee.
Minä palaan oman kirjani kainaloon.
