Täyteläinen

viikko takana.
Paljon töitä ja vipinää,
ihan hyvää sellaista,
paljon untakin,
kun niin väsytti iltaisin.
Ei käsitöitä,
ei valoa kuvaamiselle
muuta kuin yhden pienen hetken
yhdessä pienessä välissä,
puun alla
ja kaunista valoa kiittelin.

Perjantaina aamulla
taivaalla
ja illalla toisissa väreissä keikalla.

Nyt nautin täyteläistä punaviiniä kaikessa rauhassa
ihan keskellä päivää
ja
virkkailen valkoisesta ja vihreästä
palleroita.
En kyllä tiedä vielä mitä niistä tulee.

Salaisessa sumussa

matkasin aamulla töihin. Tasaista harmaata, sellaista mikä saa sisälläni kuplia aikaan, niin kiehtovan ja kauniin näköistä. Melkein jatkoin ohi työpaikan, houkutti mystinen maisema,
sumuun jatkuva tie...

Päivällä sateen väriä, pimeää, väripilkkuja puissa vielä kuitenkin. Tapasin eräänä aamuna omenapuun, joka oli jo lehdetön. Vain omenoita oksilla vielä. Sitä jäin miettimään, kuin elokuista Omenarantaakin.

Oli jo hämy kun työpäivä päättyi. Astuessani ulos maailma oli ihan punertava. Ei vain pensaitten lehdet, vaan koko maailma. Kaunis, turvaisa. Pian kohtasin upeaa keltaista, punainen väistyi ja pelkkää keltaista, vaahterassa vielä ja sen alla ja ilmassa ja kaikkialla.

Kotona suojassa pimeydeltä. Tultiin, kun ensin käytiin erään synttärisankarin ovella paketti kädessä. Juhlat ovatkin vasta viikon päästä. Voi meitä. Onneksi minua ja tyttöä kuitenkin vain nauratti. Hömelö äiti. Eikä iskäkään huomannut vaikka kutsukortin luki. Mennään uudestaan ensi tiistaina.

Huomenta Talvi

ja aikainen aamu...
Meillä on herätty kukonlaulun aikaan
ja jo seitsemältä hiippaili Neiti Noita
taikasauvaansa heilautellen
pitkin kotia,
ehkäpä talviajan taikoja tehden...

Minä sytytin kynttilän
ja otin esiin kirjastosta lainaamani joulukirjan
(niin, olen yrittänyt pitää jouluajatuksia loitolla,
mutta jos nyt ihan vähän kirjaa kurkistelen...).
Katsokaa,
suloisia huovutettuja palleroita kapaloissaan...
Kaunis kirja

Kanelin ja kuusen tuoksua

Birgitta Wolfgang Drejer
Dorrit Elmquist

Ulkona on hyvin harmaata ja märkää.
Ei talvesta vielä tietoa.
Ihan pian on kuitenkin marraskuu.

Tunnelmahippuja,
talvihaaveita,
lämmintä oloa!

Hiipien pimenee

nämä päivät ja illat.
Niin hämärää kun palaa töistä,
niin hämärää,
ei oikeaa valoa ollenkaan.

Mainitsin mielenrauhan aiemmin.
Kun päivä on hämäräinen,
kun ilma on pysähtynyt ja sielultaan syvä,
kuin maailma odottaisi jotain,
silloin tunnen vahvaa rauhaa.
Vaikka rakastan kesän valoa,
on syyshämärässä jotain niin turvallista, lupaavaakin.

Mielenrauha syntyy hetkestä,
sen aistimisesta.
Pysähdyn , olen , kuulen.
En hätäile, hoputa.
Ajattelen vain tätä päivää, en huomista.
Tai ainakaan ensi viikkoa.
En suostu nyt juuri hermoilemaan,
vaikka töissäkin niin levotonta.
Ehdin, ehdin,
kaiken mikä on tarpeen,
niin olen päättänyt.
Ja mikä on tarpeen?
Oikeasti... ruoka, puhtaat vaatteet,
lasten levollinen mieli, syli ja yhteinen nauru.
Tarpeen on lankakerä ja puikot
iltasella, tai viehättävä kirja,
jollei vain uneta niin, että suoraan pötkölleen.
Mielenrauhaa on valmistautuminen huomiseen,
ettei aamulla tarvitse hoppuilla.
Ja ennemmin hymy kuin otsaryppy.

En tiedä osaanko,
mutta ainakin harjoittelen.
Ei ole kiire, eihän?
Tässäkään asiassa.
Toki olenhan nainen
ja mielenrauha voi hetkessä heilahtaa toiseen äärilaitaan...
kuten mies välillä,
sopivassa tilanteessa,
laulahtaa
"Oi kuinka häilyvä
onkaan tuo nainen..."
vai miten se nyt meni...

Kuitenkin, niin tai näin,
hämärtää ja kohta oikein pimenee.
Otetaan se valo silti jostain irti,
eikös niin naiset?

On ollut niin hyvä

näinä päivinä.



Pieni ote mielenrauhasta.

Tanssii balettia

tyttöni mun.
Sai elokuussa ensimmäiset kärkitossunsa.
Kaunottaret.
Niitä on pidelty hellästi.

Saivat viimein arvoisensa suojapussukan.

Nyt pyöräytän nutturan hiuksiinsa,
sitten mennään,
balleriina tanssimaan
ja minä pilatekseen.
Heissan!

Frozen rose

yksinään
kylmän keskellä.

Hänen kauneutensa lumosi minut.

Nämä jäätyneet ruusut ja nuppuset
eivät palele.
Villanutuissaan ovat
eivätkä yksin ollenkaan.