Valosta hupsuna!

Ihan ihmettä miten raikasta valoa
on ollut ilmassa!
Se saa pään ilosta sekaisin,
ajatuksetkin tuulettuvat, valaistuvat,
arjelle voin hihitellä itsekseni, salaa
ja lenkilläkin olen ollut jo kahtena iltana,
en enää edes huomaa illan pimeää.

Kuihtuneet tulppaanin lehdet ovat kuin silkkiä,
niitä ihastelin koko eilisen sunnuntain.
Nyt ovat tallessa lasipurkissa, kaunoiset.

Ihan itse tehty

rottinkikori!

Olen ihan tohkeissani tästä.
Tekeminen oli kivaa, helppoa ja nopeaa.
Oli ihmeellistä saada jotain valmiiksikin asti,
koulupäivien aikana,
ettei aina kanna vain keskeneräisiä kotiin.
Toki perjantai-ilta vierähti punoessa,
mutta mikäs sen hauskempaa, hyvässä seurassa vielä.

Pohjan halkaisija on 20 cm
ja korin korkeus on 18 cm.
Pikkuisen hän on vinksallaan,
mutta oikein söötti minusta.

Ja se, mitä korissa tässä kuvassa on,
on sitä niintä, värjättyä.
Mutta se on sitten ihan toinen tarina,
siihen palaan myöhemmin.

Ihmeellisiä ovat päivät

siellä toisessa maailmassa, koulussa.
Teen, kuuntelen, keskustelen, mietin,
nauran, olen innostavassa seurassa.
Palaan kotiin,
kannattelen kahden päivän pakettia kuin aarretta käsissäni,
sellaista aarretta,
mikä on täynnä päivien tunnelmaa ja olemista,
sitä, mikä on niin arvokasta minulle.
Sen voimalla jaksaa taas edetä tehtävien kanssa,
sukeltaa kiinnostaviin tekemisiin,
punoa niintä ja ajatuksia samaan aikaan.

Täällä kotona sen aarrepaketin on hyvä olla,
sitä voi availla ja kertoa,
minun tärkeitä asioitani arvostetaan.
Se maailma mahtuu kotiin.

Vaikeus on siinä, miten sen saa arkeen sulautumaan.
Vai tarvitseeko edes saada?
Voinko elää kahta maailmaa?

Kerron huomenna,
mitä valmista sain aikaan!

Totta

tänä päivänä on se,
että olen tehnyt talven ensimmäiset laskiaispullat.
Sekin, että on jo keskiviikko
ja olen yhä maissa,
karkualus ei siis lähtenytkään. (vielä)
Ja se, että tänään valo oli raikas
ja jaksoi viipyä jo niin pitkään, se on huimaa!

Totta on sekin, että tänään aloitan
Riikka Pulkkisen Totta-kirjan.
Olen kuullut siitä kauniita asioita,
niin lämpimästi sitä on suositeltu.
Sain joululahjaksi mieheltä
ja tarkoituksella olen säästellyt, odotellut.
Päätin jo silloin, että tänään aloitan, illalla rauhassa.

Totta tänä päivänä on se,
että olen aamulla saanut herätä lauluun,
sillä tämä tyttö on 41 vuotias.
Mielestäni ihan herkkua,
kaikki tämä tänään!

En sano muuta

kuin, että nyt tekisi mieli karata.

Pakkaisin rakkaat mukaani,
rikkoisin jäät edestäni
ja nostaisin purjeet pilviin.

Enkä pakenisi talvea, en,
vaan juuri nyt
talveakin kylmempää arkea.

Ihana pieni

ja niin liikuttava!
Katsokaa nyt, mitä tyttö toi eskarista.
Kehikolla kudotun työn,
koko 12x15 cm.
Olen ihan tohkeissani tästä,
se on niin suloinen,
itse tehty,
hirmuisen tärkeä
ja juuri Kiko-pupulle sopiva löhöilypatja.

Olen tosi kiitollinen,
että siellä tehdään,
kokeillaan, kannustetaan.
Paljon sellaista, mikä lähtee lapsilta itseltään.
Arvokasta!

Eilen tyttö meinasi, että tämän voisi laittaa seinälle.
Taatusti,
maailman suloisin taidekäsityö,
sanoo tämä äiti.

Hömpsähdin

kirpparilla ruusulautasiin.
En tiedä kuinka siinä niin kävi,
mutten voinut asialle mitään.
Nyt ilmeisesti keräilen ruusulautasia.
En todellakaan tiedä miksi,
sen vain tiedän, että näin silmissäni
juhlapöydän täynnä erilaisia ruusulautasia
ja lautaset herkkusia pullollaan.

No, yritän nyt toipua tästä.
Kukkakaupassa kävin hakemassa
valkoisia tulppaaneja,
yhdeksän oli mulle jäljellä, ne otin
ja kaksi tuollaista kaunotarta,
olisivatkohan olleet jättileinikkejä.
Hurmaavia minusta.

Aion nyt tuijotella niitä
ja siemailla vaaleanpunaista kuohuviiniä,
kun kerran hömpsähtelylinjalle on lähdetty.
Lauantain kunniaksi!

Piparminttuteetä

ja mandariinejä on kulunut viime päivinä,
herkkuja molemmat.
Ajatukset ovat lentäneet käsityön merkitysten pohdinnoissa
ja laskeutuivat paperillekin ihan aikataulussa.
Töitä, loskaa ja univelkaa.
Tänään hemmottelin itseäni
ja ostin ihanan harmaan jättineuleen,
käpertymissuojan.
Pian lähden pilates-tunnille,
kiskon ryhtini ojennukseen siellä
ja venyn taivaisiin.
Perjantaihin on hyvä astua suoraselkäisenä.

Ja jotta uskoisitte, että kyllä minä vielä
käsitöitäkin teen,
niin todistuskappaleina seuraavat...

Pirteän punaiset pönäkät säärystimet
ja tekeillä
haaveellisen harmaat hyvin pitkät säärystimet.
En voi kehuskella tekemisen vaativuudella,
mutta nämä ovatkin sarjassamme
aivotonta aikaansaamista kuitenkin omin kätösin tehtynä
juuri ennen nukahtamista.

Heljä Järnefelt on sanonut,
että miellyttävä käsityökokemus voi saada aikaan sen,
että käsillä tekemisestä voi muodostua
yksilönä olemisen tapa.

Minä allekirjoitan.

Mieli karkaa

vielä lauantain pakkaskauneuteen,
auringonlaskun lumoavaan hetkeen.
Sen hetken kuvilla menen tämän viikon, täälläkin.
Niin myös arkitouhuissa,
kesken kaiken onkin hyvä livahtaa
ajatuksissa muualle,
kuvaan, ehkä alkavaan tarinaan,
hiljaiseen hetkeen.
Varsinkin, kun mieli on avarampi muutenkin,
viime viikkoon verrattuna,
silloin ajatuskarkailu on vieläkin nautinnollisempaa.

Ihan kuin veneet talviunilla,
minäkin karkaan jäärantaan.

And the sun is shining

täällä tänään kuudelle onnekkaalle!
Arvonta on suoritettu.

Haluan kiittää iloisena
kaikkia teitä osallistumisesta
ja huiman kauniista palautteesta kommenteissanne!
Tästä on hyvä jatkaa kolmatta vuotta,
kultaisten sanojenne kera!
Olen myös iloinen siitä,
että niin moni hiljainen lukija laittoi nyt viestinsä,
teitä onkin paljon siellä!
Mukava kuulla teistä,
olette kaikki tervetulleita!
Ja on myös hauskaa löytää uusiin blogeihin tätä kautta.

Arvonta suoritettiin tyttöjen avustuksella.
Nostivat vuorotellen nimen purkista
ja onni suosi tällä kertaa seuraavia

Merruli
Himalainen
Hella-Stella
Hantta
Muruska
Vimma

OI ONNEA KAIKILLE!

Pienen auringon lähetän sinulle,
kunhan laitat ensin osoitteesi sähköpostiini.

Kiitos kaikille!

Auringon kanssa samaa matkaa

ajelin kotiin tänään.
Huima valo, sellaista ei ole hetkeen näkynytkään.
Piti oikein pysähtyä ja ihmetellä,
hengittää hetki pakkasta, valon säihkettä, kauneutta!

Erään järven rantaan ehdin juuri siihen hetkeen,
kun taivaanranta vei auringon valoksi muualle.
Jäi hauras sumu ja
hento vaaleanpunainen hiljaisuus.

Kotimatkalla koulusta joka toinen lauantai
tekee mieli aina pysähtyä hetkeksi,
rauhoittua jonkin kauniin äärelle.
On tullut jo tärkeää huomioitavaa matkalle.
Että onko pienellä lammella sumu vai aurinko ympärillään.
Mahtaako maailman liikuttavin puumaja olla vielä paikallaaan,
niin huteralta kun näyttää.
Kurkin keltaista pirteää piparkakkutaloa,
se on varmasti elämää täynnä.
Ja hiljennän aina
väsyneen talon yksinäisten verhojen kohdalla.
Etten häiritse.

Metsien eläimiä ei tänään näkynyt teiden varsilla,
mutta matkalla Forssasta Somerolle
vastaan tuli sauna.
Traktorin kyydissä oli,
toivottavasti pääsevät perille kesään mennessä.



Huomenna on arpajaiset siinä puolen päivän jälkeen,
kun on valoa.
Olen tänään virkannut pikkuruisia
aurinkopalkintoja,
katsotaan keitä onnistaa!

Ja vielä ehdit osallistua!

Punaiset neilikkani

jaksoivat niin ihmeellisesti kaikkien juhlien yli arkeen asti!
Nyt vasta muutama niistä nuupahti,
silti kauniita minusta.
Punainen, niin vahva ja täyteläinen, lämmin.
Hyvä ennen kevään raikkaita värejä.

Tänään menen ajoissa nukkumaan.
Huomenna alkaa tämän vuoden pilatekset, riemuitsen!
Perjantaina ajelen koulupäiville, pakkaan niinet mukaan.

Mies oli purkanut ja pilkkonut joulukuusen pois,
ihana avara koti odotti
kun pimeästä, liukkaasta palasin.
Kiitos.

Kirjapinon takaa

kurkistelen, vähän väsyneenä.
Tehtävälistat, kalenteri,
keskeneräiset ajatukset, lauseet,
onneksi kuitenkin voimasanat kauniissa kirjeessä,
kulkevat mukana, kannustaen.

Töissä, ruokakaupassa, kotona, hellan ääressä,
ja sitten kirjapinon takana.
Sellainen olo, että kroppa tekee muuta kuin pää.
Että halkean kahtia tai jopa useampaan osaan
ja sitten säntäilen sekopäisenä minne sattuu.
Voisikohan niin käydä?
Tai jos niin onkin jo käynyt, en vain vielä itse huomaa...

Se on onni, kun kotiutuessa on valo.
Joka päivä ei ole.
Tein kaksi ruokaa, huomenna ei sitten tarvitse.
Silloin ei ole valoa, on vain pimeä ja liukas.


OLETHAN OSALLISTUNUT
ARVONTAAN?

Kirjoitin listan

kevään koulutöistä.
Siitä tuli...pitkä.
Eikä kaikkia tehtäviä ole vielä edes saatu.
Sain valmiiksi yhden raportin, kömpelön,
sellaisen, mikä taatusti pullistelee virheitä.
Että teksti väärin sijoitettua,
lähteet merkitty ihan miten sattuu,
otsikot väärin kohdistettuja...
Tiedäthän, sellaisia juttuja,
mitä täältä pilvilinnoista ei meinaa ollenkaan käsittää,
että pitäisi kirjoittaa jotenkin oikeissa raameissa.
Ja minähän tykkään kyllä kirjoittaa,
kun vauhtiin pääsen, ei raportti eikä essee
tule olemaan ylivoimainen juttu.
Ehkä vielä opin pysymään niissä raameissakin.

Niinitöitä olen nyt aloitellut,
pientä ja tunnustelevaa, mukavaa.
Uutta minulle, oletko sinä tehnyt?

Lisäksi olen pohtinut erilaisia ihmiskäsityksiä, arvomaailmaani,
ajatellut luovuutta,
sen löytämistä ja ylläpitämistä, käsillätekemisen tärkeyttä.
Olen koittanut löytää itsestäni esilläolijan,
sellaisen, joka ei hirmuisesti jännittäisi,
mutta se on vielä piilossa, pahus.

Paljon asiaa, mietittävää, luettavaa, tehtävää.
Mielenkiintoista kyllä, mutta haastavaa,
ennenkaikkea ajankäytön suhteen.
Jos oppisi tekemään silloin kun on sen aika,
löytäisi sellaisen hyvän rytmin.

Hain sitä tänään, rytmiä.
Niin että pitkän iltapäivän luin hyvää dekkaria,
talvivilttiini kääriytyneenä, kaikessa rauhassa.
Hyvä alku, eikö?
No, sen jälkeen kirjoitin sen pitkän listan.

Sitten tärkeä huomio!
Ensimmäiset keltaiset tulppaanini ostin loppiaiseksi.
Ovat valoksi
kun aurinko piilottelee.
Olen vähän hupsu tulppaanien kanssa,
joku saattaa muistaakin, kuinka paljon niitä viime keväänä kuvasin.
Koitan nyt vähän hillitä.
Hakea rytmiä siihenkin hommaan.

Hangen läpi

tunkevat sitkeästi ruusupuskatkin,
marjat iloisina väripilkkuina valkeassa maisemassa.

Eilen seisottiin tytön kanssa hangessa,
polvia ja haaroja myöten,
kaaduttiin suorin vartaloin,
hihitettiin ja tehtiin enkeleitä.
En meinannut päästä lumipiilosta ylös.
Poimittiin kukkaset turvaan,
kotiin maljakkoon.
Tyhjennettiin parveke lumesta,
sieltä löytyi kesämatot kaiken lumen alta.

Leivoin peltileivän aamupalaksi,
heitin auringonkukansiemeniä taikinaan.
Herkkua.

MUISTATHAN ARVONNAN!

Ilo huomata
monen uuden vierailijan jättäneen viestinsä,
lämmin kiitos!

Yksinäinen odottaja

hankien keskellä,
viljelypalstalla vahtimassa,
sitkeästi ja varmana.
Että aurinko tulee vielä,
sulattaa hurjat hanget,
tuo lämmön, vihreän,
maahan elämän.




En ole talvi-ihminen ollenkaan,
mutta pitkästä aikaa talvi ei harmita,
lumi ei ahdista, pimeyskin on jo voitettu.
Sillä aina se on tullut,
se valo, lämpö, kesä,
vaikka kuinka sitkeänkin talven jälkeen.

BAILABAILA!!

Satunkaa on tänään 2-vuotias!
Oma blogini,
niin tärkeäksi tullut!
Aloittaminen oli jännää,
matkanvarrella on ollut niin antoisaa,
kiitos teille kaikille lukijoille!
On ilo saada vaihtaa ajatuksia kanssanne,
erityinen kiitos teille jotka kommentein pidätte henkeä yllä!

Juhlan kunniaksi järjestän tietenkin

ARVONNAN!

Jätä kommentti tähän postaukseen
ja sunnuntaina 16.1. arvon jotakin
pientä, satumaista, itsetehtyä
muutamalle onnekkaalle.

Olisipa hauska tietää, kuinka paljon lukijoita blogillani oikeasti onkaan...
Jätäthän tällä kertaa viestin itsestäsi,
vaikket tuttu olisikaan,
kaikki siis mukaan!

Juhlitaan yhdessä!

Peili

voisi kertoa tulevan,
muistella menneitä,
ennustaa ja luvata,
varoittaa ja suojella.

Onneksi kuitenkaan ei.
Haluan peilini näyttävän tämän hetken,
tällaisenä kuin se on,
millaisena minä juuri nyt olen.
Voisin luvata peilikuvalleni sata ja tuhat hiljaista lupausta,
nyökytellä ja olla päättäväinen,
mutta sitten pakoilisin loppuvuodesta peiliäni,
en haluaisi tunnustaa, että enpä taas onnistunut.

Sen sijaan haluan katsoa pitkin vuotta itseäni silmiin,
nyökytellä että kyllä se siitä, hyvin pyyhkii, nainen,
jaksat minkä jaksat,
ja kun et jaksa, huilaa hyvä ihminen!
Muista nukkua hyvin ja pitkiä unia,
käpertyä kainaloon.

Lenkille voin itseäni hoputella sieltä peilistä,
sillä se tekee hyvää, sielulle ja ruumiille,
sille kalvavalle stressille ja kiireen tunnulle.
Ja voin muistuttaa, että se stressi ei saa mitään hyvää aikaan,
sillä ei synny tuloksia kepeästi,
se vie vain ne hyvät energiat kauas pois.
Kerron myös sen, että täytyy olla itselleen armollinen,
ei saa lyödä lyttyyn sitä peilistä katsojaa,
jos hommat ei aina suju.
Ei elämä aina niin mene, välillä mättää,
sitäkin tarvitaan.

Tuleva vuosi on runsas,
ainakin näin ennalta ajateltuna.
Paljon työtä, uuden oppimista,
seikkailuakin ja jotain ihanaa, jännittävää sitten syssymmällä.
Mutta eihän koskaan tiedä ennalta, miten kaikki sitten lopulta meneekään.
Voi vain hiljaa toivoa kaikkea hyvää
ja suojelusta ympärille,
sitten vaan mennään ja katsotaan mihin aika vie.

Ja muistaa jutella lempeästi peilikuvansa kanssa.

Onnen säihkeitä

toivon sinulle, teille kaikille
tähän uuteen vuoteen!

Maailma on tänään kermavaahdolla kuorrutettu, niin kaunis.
Lunta tuprutti aamulla lisää,
nyt näyttää vähän kirkastuvan.
Taidan kirmata kohta ulos kameran kanssa
(eli välttelen koulutöitä, joille tämä viikonloppu on pyhitetty).

Olen maailman surkein uuden vuoden juhlija.
Olen kai niin väsyksissä loppuvuodesta,
että uudenvuodenaattona minusta on parasta pesiytyä
oman peiton alle, uinua siellä turvassa kun taivaalla säihkyy.
Omat säihkeet lähetettiin taivaalle jo ajoissa
ja kuohuvakin kilisteltiin tämän tytön ollessa vielä virkkuna.
Tässä iässä hyvä unikin on juhlaa!