ovat kai tarkoitettu tahmeiksi,
niin, ettei pää kulje samaa rataa muun kehon kanssa,
mikään ei huvita ja aikalailla kaikki ketuttaa
tai ehkä hieman surettaakin,
niin, että alakulo on takertunut kaikkialle kiinni kuin takiainen.
Tänään on ollut sellaista.
Mutta annoin olla, minkäs sille teet.
Alakulo kulki mukana, riepottelin sitä tahallani,
kurjimus kun ei päästänyt irti.
Tyhjensin koko kirjahyllyn ja olin tukehtua pölyyn,
mutta tulipa siistiä.
Sitten pesin vessat, imuroinkin,
hiki päässä, alakulo hihitti kyljessä,
mutten siitä piitannut yhtään.
Olkoon kaverina.
Sitten tehtiin tytön kanssa mutakakku,
sukkelasti se pyöräytettiin, iltapalaksi.
Kaikki söivätkin leipää, mitäs siitä,
jäipä huomiseksi, päiväkahville.
Iltauinti oli ennen sitä iltapalaa.
Vein lapset polkua pitkin järvelle,
mutta tänään, tänään ei minua huvittanut uida.
Istuin ja katselin,
seurasin västäräkkiä rannalla,
se on aina siellä kun hiljenee,
ollaan ennenkin oltu yhtäaikaa.
Sitten katsottiin miehen kanssa jännä leffa,
se piti otteessaan, hui,
onneksi käsissä oli pilvenpehmoinen neulomus,
pysyin kohtalaisen tyynenä sen kanssa.
Menen nukkumaan, ei se alakulo enää uniin jaksa tulla,
väsynyt sekin.
Jotkut päivät menevät näin,
toiset taas toisin päin.
Huominen on aina arvoitus.
-kulhot matkamuistoja Bulgariasta-
4 kommenttia:
Kadehdin, että osaat olla noin hienosti sovussa alakulon kanssa. Minä menen aika usein vain paniikkiin, jos sen vierailu näyttää ajankohtaiselta.
Ilona! Sopu alakulon kanssa on hyvä, suosittelen. Kun se kuitenkin aika-ajoin tulee, on, jättää jälkensä. Ei kannata pyristellä. Olen yrittänyt opetella, että se kuuluu asiaan, eikä kannata kiukustua, se vasta hallaa tekeekin. Paras lääke mulla siihen on juurikin kaikenlainen puuhastelu, ikäväkin, saapa jotain aikaiseksi, voi sille alakulolle näyttää sitten pitkää nenää. Eihän se aina toimi, mutta yrittää voi.
Niin ja jos en mene paniikkiin, niin sitten lamaannun.
Opettelua vaatii selvästi tämä alakuloisuuden kanssa treffailu.
Ilona! kiva kun käyt juttelemassa täällä, tykkään :) Kyllä se juuri sitä vaatii, opettelua. Mulla on ikä, vuodet opettaneet paljon. Sitä jotenkin höllää ja antaa periksi, että nyt hetki näin, sitten taas parempia päiviä tulossa. Ja nyt puhun ihan omista alakuloistani, sellaisista aika-ajoin toistuvista, elämään kuuluvista. Sitä oppii tuntemaan itsensä, tietää, että alakulopäivä tulossa, kestän sen, annan sillekin tilaa. On toki eri asia sitten, kun alakulo on jotain muuta, raskaampaa. Sitten ei varmaan olekaan helppoa antaa sille tilaaa, en tiedä. Hyviä vointeja sinulle toivon, Ilona.
Lähetä kommentti