sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Hiljainen talo



yksinäinen mökki
vinksahtanut lato
vanha rakennus

kääntää katseeni, vetää puoleensa.
Ajattelen niille menneisyyden, elämän.
Totuutta en tiedä, mutta voin kurkistaa ja kuvitella.


 




Vanhempieni naapurissa on hiljainen, vanha talo.
Villiintynyt pihapiiri, omenapuita, pitkää heinää.
Kurkisteltiin äidin kanssa ihan vähän, varovasti.

Siellä asui mummo, muistan sen, olin itse pikkutyttö.
Ja muistan lehmät, laidunsivat alapellolla.
Mummo ja lehmät tekevät elämän, liikkeen, ei tarvitse kuvitella.

Sitten kun vuodet etenevät,
ollaan niiltä kulmilta poissa,
lehmät lähtevät, mummo varmaan oli vielä pitkään, en tiedä.
Kun sitten palailtiin takaisin, talo onkin hiljainen, hiljainen.
Hyvin yksinäinen, vaikka on ne omenapuut,
kuusi on kasvanut kuin suojellakseen,
kuin hiljainen talo vähitellen piiloutuisi suojelevan kuusensa taakse,
ehkä suunnittelee häviämistä kokonaan, mummonsa luokse.

Ikkunassa on kaunis verho, se näyttää raikkaalta.
Keinutuolin kulma näkyy, 
ei kiiku vaan on paikallaan.
Enhän tiedä, vaikka iltahämärissä mummo tulisikin,
istahtaisi ja kiikkustuoli narahtaisi, aloittaisi liikkeen.

Siellä oli kokonainen elämä,
mitäköhän mummo mietti tuolissaan,
ehtikö istua ja katsella ikkunasta lehmiään, omenapuita.
Kuunteliko radiota, neuloikohan sukkaa, nauroiko.
Luulen, että varmasti ainakin hymyili,
verhokin on niin kaunis, olen varma, että siellä on ollut hyvä olla.


 

perjantai 29. heinäkuuta 2011

Vähän rempsallaan






ajatukset, asiat, tekemiset,
hujan hajan leväällään.
Pitänee tehdä listoja, pinoja, aikatauluja,
koota ajatukset ja niputtaa mietteet,
suoristaa selkä ja piukentaa vatsalihakset,
hengittää sisään ja ulos, rauhallisesti.

Taidan aloittaa siivoamisella huomenna.
Viime kerrasta kun on aikaa, paljon.
Olen odotellut viileitä päiviä,
ei oo, ei tuu,
hikoilenpa sitten kunnolla mopin varressa.



Tai sitten en. 
On hyvä kirjakin kesken.





keskiviikko 27. heinäkuuta 2011

Hetki juhlassa




. . .




On ihmisiä ja on paikkoja, tilanteita,
jotka sopivat toisillensa täydellisesti,
kuin ne olisi luotu toisiaan varten,
olemaan aina niin.

Minä näin tytön ja näin kirkon,
näin tytön kirkossa.
Olivat niin kauniita yhdessä.

















tiistai 26. heinäkuuta 2011

Ohhoh olinkin lomalla



ihan kesken arjen, yllättäin pikkupikkuvapaalla!
Oltiin juhlissa, metsässä, saunassa,
äidin herkkujen äärellä, auringossa,
Porvoossa, omenapuun alla, laiturilla,
kirkossa, muistoissa, matkalla
ja nyt ollaan kotona.

Tarpeellinen pieni vapaus.
Metsässä äiti näytti ison kiven kolosta
pikkuruisen linnunpesän,
ihan salaisen, hiljaisen, suloisen.
Kuin pakopaikka, turvaisa pesä.
Lennän sinne sitten lomalle,
kun arki alkaa väsyttää.
Nyt olen virtaa täynnä.




torstai 21. heinäkuuta 2011

Kuin puu





pitäisi seistä, sanotaan lehdessä.
Nauratti, kun sen löysin, sillä olin juuri
ajatellut vuoden takaisia mietteitäni.
Löysin tuon ihanan hame-kuvan ja herkkureseptin,
perhoskankaankin,
aikoinaan ystävältä saadun aarteen.


Häiveitä elokuusta, viestejä syksystä.
Värit pelloilla muuttuneet,
ilmassa henkäys viileyttä, hellekin on jo toisenlainen.
Elokuu,
tuulet kuiskivat hyvästejä.





keskiviikko 20. heinäkuuta 2011

maanantai 18. heinäkuuta 2011

Kun lähdimme matkalle



silloin ennen keskikesää,
odotin kuin pikkutyttö suurtakin juhlaa sitä,
että pääsen lentokentälle ja saan ostaa
myymälästä itselleni matkakirjan.
Tällä kertaa olin ihmeen nopea, tiesin heti mitä haluan,
kun kirjat osuivat kohdalleni.
Ostin kaksi, toinen niistä oli Joel Haahtelan Perhoskerääjä.
En ole aiemmin lukenut Haahtelaa,
ajatuksissa on ollut ja lainattunakin,
sillä olen kuullut niin hyvää hänestä
ainakin kahdelta taholta.
Ihastuin pokkarin kanteen heti, perhosaarteeni.

Kävi sitten niin, että matka ei ollut lukumatka.
Pidin kirjaa kyllä käsissäni iltaisin,
mutta uni vei nopeammin kuin sanat.
Tänään oli oikea ilta kirjan loppuun lukemiselle.
Aarrekannen sisältö vei minut mukanaan,
niin kaunis, herkkä tapa kirjoittaa,
lennättää sanoja ilmaan, mieleen, kaikkialle.
Voisin, pitäisi, lukea heti uudestaan.

Matkan aarteita olivat myös simpukat,
erityisesti nämä siivekkäät.
Vaikka kirjan lukeminen ei siellä edennyt,
rakensin omaa kokoelmaa omista perhosistani.







"Nämä lämpimät päivät eivät näytä koskaan päättyvän, hän sanoi, enkä oikein ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Pian olisi keskikesä,kello oli hieman yli neljä iltapäivällä, taivas oli pilvetön, hapertuvan kirkas, ja kun erosimme, hän jäi istumaan tomaatinversojensa keskelle, ja kun hieman kauempana käännyin, en nähnyt häntä enää."


Kaipausolo ja vahva tunne
tuli tästä kirjasta,
sellainen hauras ja tärkeä,
kun kaikki, pienetkin palat, säikeet, askeleet,
simpukat, rantahiekkakin, aalto,
liittyvät toisiinsa tehden jokaisen tarinasta omansa.
Aina ei jokaista haurasta viivaa voi huomata, mutta nekin ovat läsnä.


Kirjaa lukiessani, ajatuksissani,
muistin sen, miltä vesi tuntui varpaissa siellä kaukana,
miten se katosi yhtä vahvasti kuin kastelikin,
miten siitä jäi tunne, jälki mieleen olemaan.






Jos juoksisin kovin



vielä ehtisin karata arjelta.
Menisin metsäpiiloon niinkuin tämä mökki.
Olisin hiljaa paikallani, huomaamattomana.
Vanhenisin siellä, yksin, metsittyisin.
Kunnes joku yksinäisten mökkien ystävä, ohikulkija, huomaisi,
ottaisi sata kuvaa ja kuitenkin lopulta löytyisin ....



On myös toinen vaihtoehto.
Laittaa hellemekko päälle, uudet lakat varpaankynsiin,
ripsiin värit, lempikorut korviin...
Hymyillä, sillä loma oli hellä ja nyt on hyvä olla.
Iltapäivällä päästää hiukset vapaaksi
ja polkaista punaisella fillarilla kesätuulen mukana kotiin...
Näin teen, hei!




sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Pilvistä





pikkuhiljaa alemmas, viipyillen.
Huomenna astun arkeen.
Vaikka loma oli lyhyt,
on se ollut hyvä. Täynnä. Kesä. Lämmin. Koti.
Sellainen, että pilvissä olen saanut leijua, olla ja nukkua.
Tehdä omia tärkeitä.
Nähdä omia tärkeitä.
Kaikkea en ehtinyt, mutta niille on aika myöhemmin.

Lapset lähtivät jatkamaan lomaa toisaalle,
hiljaista kotia pidetään miehen kanssa tuleva viikko,
sen, mitä töiltä ehdimme.
Voidaan tehdä salaisia suunnitelmia iltahämärisssä,
sellaisia syksyisiä, kynttilänvalohaaveita.

Ystäväni loitsusi minua pysyttelemään tulevalla viikollakin
jalat maan pinnan yläpuolella.
Ja minähän tartun tähän loitsuun heti, oi kyllä! Kiitos J.
Olkoon loma loppu, olkoon arki edessä
(työ sekä iltaisin oikeasti, siis todellakin oikeasti,
on tartuttava rästikouluhommiin),
aion silti liidellä kesäpilvissä, se on varma.

Lomalla olen nähnyt paljon kaunista,
hassuja, kummia ja ihmeitäkin.
Erään saaren viertä meloi kaunis vanha nainen kanootillaan
niin hiljaa, keskittyneesti, niin lumoavasti.
Kuin mela ei olisi rikkonut veden pintaa lainkaan.
Siinä oli rauha.
Hetki, mikä jäi minuun.
Hämärällä yötiellä näin tinasotilaita.
Kyllä näin. Älä sitten usko.
Niin, ja eläimiä, siellä täällä,
piiloissa, ohimennen, hännänhipaisuna.
Meidän vanha kissakin.

Ja sitten se, kun seurasin parvekkeella pilviä,
että mitä ne kertoisivat tulevasta päivästä, ilmasta, tuulista.
Niin ihan yhtäkkiä
sieltä pilvistä leijui, laskeutui, villinäkin ehti pörrätä
yksinäinen sulka.
Ihme, että kamera oli vieressä,
ihme, että olin kerrankin nopea ja kerkesin napata kuvan.
Mutta sieltä pilvien keskeltä se siihen nenän eteen ilmestyi,
laskeutui maata kohden,
kunnes tuuli tarttui siihen ja tempaisi mukaansa kesätaivaalle.
Siinä oli taika.








Sovitaanko siis niin, että laskeudun vähän alemmas,
sopivasti, etten ihan pöljältä näytä huomenna tuolla arjessa,
että hommat hoituu edes sen noin 8 tunnin verran päivässä.
Niitten rästikouluhommien kanssa voin vielä vähän neuvotella,
että josko tuonnempana.
Sillä vielä on kesää jäljellä,
vielä on....

(anteeksi kovin vuolas teksti,
en ole vielä päässyt laskeutumisasentoon)







lauantai 16. heinäkuuta 2011

Saapui syksy kaupunkiin



samoihin aikoihin kuin me mekonmetsästäjät.
Kaunista. Märkää harmaata. Lämmintä.
Ei ollut mekkopäivä, ei vielä eilen.
Ehkäpä on niin kesä kuitenkin,
että mekko, mikä juhlii syksyllä,
ei ole vielä tullut esiin.
Vielä se löytyy. Tai sitten se tehdään.


Muuten nähtiin juhlavia asioita.
Löydettiin tunnelmakellari
ja taivaan upea korkeus.
Naurettiin. Oltiin hiljaa.
Istuttiin sohvalla ja suunniteltiin.
Syyssuunnitelmia keskellä kesää.















Kiitos syyspäivästä, ystävä. Kaaso.

torstai 14. heinäkuuta 2011

Oli tänään aurinko



oli koko päivän
ja tuli ihanaa postia kummitytöltä,
monta kaunista piirrosta eräästä
prinsessasta ja hänen juhlamekostaan.
Lähden huomenna valloittamaan naapurikaupunkia
rakkaan ystävän kanssa,
vähän sellaiselle mekonmetsästysretkelle mennään.
Kiitos, kummityttö kultainen!

Kävin miehen kanssa lenkillä,
lasten kanssa uimassa.
Kirja vielä kesken,
mutta se on ihastuttavan Lumiomenan
innoittamana kirjastosta lainattu
ja se kesäkirja, millä viimein pääsin kunnolla
lukemisen makuun.
Ihastuksissani olen kirjan kannen väreistä!


Tälle kesäpäivälle



näyttää tulevan aurinkoa, uskon, toivon.
Aamupala tuoksuu jo uunissa.
Luen ehkä kirjan loppuun,
saatan käydä lenkillä,
selaan matkakuvia varmasti.

Ajattelen, että matka tulee valmiiksi vasta
kauan kotiinpaluun jälkeen.
Pala palalta muistoiksi.
Jokainen hetki, tuoksu, tuulenvire ja meren pauhu
tulee valmiiksi mielessä,
juurtuu ajatuksiin,
pysyäkseen aina.
Niin ajattelen
ja matkani on vielä vähän kesken.




tiistai 12. heinäkuuta 2011

Kirkossa.



Lomamme Bulgariassa oli enimmäkseen rantaloma,
mutta ennen matkaa ilmoitin haluavani nähdä
yhden kirkon ja yhdet rauniot.
Kirkkoja näin kaksi
ja toiseen ennätin sisällekin.
Retki Burgasiin avasi ovet
kauniiseen ortodoksiseen kirkkoon.






Arastelin kameran käyttöä,
mutta bulgarialainen opas tokaisi siihen,
että ei häntä haittaa...
Olisin voinut jäädä sinne istuskelemaan kaikessa rauhassa,
mutta "ei kirkoista kiinnostunut" seurueeni
paineli nopeasti ulos odottamaan lähtöä
kiinnnostavampiin kohteisiin.

Ehdin kuitenkin kurkotella taivaisiin,
huokailla kauneutta
ja lumoutua pienestä, liikuttavasta hetkestä.













maanantai 11. heinäkuuta 2011

Onkin jo ilta, huomasin





juuri, tämä päivä on mennyt lentäen.
Nyt tuli sade,
ihana lötkötellä hämärässä kodissa,
ilman kiirettä, hoppua.
Miettiä, leipoisiko sämpylöitä illaksi
vai ehkä kuitenkin vasta aamuksi.
Vaihtaa sohvan nurkasta toiseen,
virkkauksen luota kirjapinolle ja takaisin.
Kuunnella sadetta, syödä mansikoita.
Olla vielä vapaana, lomalla.








Jotkut päivät





ovat kai tarkoitettu tahmeiksi,
niin, ettei pää kulje samaa rataa muun kehon kanssa,
mikään ei huvita ja aikalailla kaikki ketuttaa
tai ehkä hieman surettaakin,
niin, että alakulo on takertunut kaikkialle kiinni kuin takiainen.

Tänään on ollut sellaista.
Mutta annoin olla, minkäs sille teet.
Alakulo kulki mukana, riepottelin sitä tahallani,
kurjimus kun ei päästänyt irti.
Tyhjensin koko kirjahyllyn ja olin tukehtua pölyyn,
mutta tulipa siistiä.
Sitten pesin vessat, imuroinkin,
hiki päässä, alakulo hihitti kyljessä,
mutten siitä piitannut yhtään.
Olkoon kaverina.

Sitten tehtiin tytön kanssa mutakakku,
sukkelasti se pyöräytettiin, iltapalaksi.
Kaikki söivätkin leipää, mitäs siitä,
jäipä huomiseksi, päiväkahville.

Iltauinti oli ennen sitä iltapalaa.
Vein lapset polkua pitkin järvelle,
mutta tänään, tänään ei minua huvittanut uida.
Istuin ja katselin,
seurasin västäräkkiä rannalla,
se on aina siellä kun hiljenee,
ollaan ennenkin oltu yhtäaikaa.

Sitten katsottiin miehen kanssa jännä leffa,
se piti otteessaan, hui,
onneksi käsissä oli pilvenpehmoinen neulomus,
pysyin kohtalaisen tyynenä sen kanssa.

Menen nukkumaan, ei se alakulo enää uniin jaksa tulla,
väsynyt sekin.
Jotkut päivät menevät näin,
toiset taas toisin päin.
Huominen on aina arvoitus.




-kulhot matkamuistoja Bulgariasta-