yksinäinen mökki
vinksahtanut lato
vanha rakennus
kääntää katseeni, vetää puoleensa.
Ajattelen niille menneisyyden, elämän.
Totuutta en tiedä, mutta voin kurkistaa ja kuvitella.
Vanhempieni naapurissa on hiljainen, vanha talo.
Villiintynyt pihapiiri, omenapuita, pitkää heinää.
Kurkisteltiin äidin kanssa ihan vähän, varovasti.
Siellä asui mummo, muistan sen, olin itse pikkutyttö.
Ja muistan lehmät, laidunsivat alapellolla.
Mummo ja lehmät tekevät elämän, liikkeen, ei tarvitse kuvitella.
Sitten kun vuodet etenevät,
ollaan niiltä kulmilta poissa,
lehmät lähtevät, mummo varmaan oli vielä pitkään, en tiedä.
Kun sitten palailtiin takaisin, talo onkin hiljainen, hiljainen.
Hyvin yksinäinen, vaikka on ne omenapuut,
kuusi on kasvanut kuin suojellakseen,
kuin hiljainen talo vähitellen piiloutuisi suojelevan kuusensa taakse,
ehkä suunnittelee häviämistä kokonaan, mummonsa luokse.
Ikkunassa on kaunis verho, se näyttää raikkaalta.
Keinutuolin kulma näkyy,
ei kiiku vaan on paikallaan.
Enhän tiedä, vaikka iltahämärissä mummo tulisikin,
istahtaisi ja kiikkustuoli narahtaisi, aloittaisi liikkeen.
Siellä oli kokonainen elämä,
mitäköhän mummo mietti tuolissaan,
ehtikö istua ja katsella ikkunasta lehmiään, omenapuita.
Kuunteliko radiota, neuloikohan sukkaa, nauroiko.
Luulen, että varmasti ainakin hymyili,
verhokin on niin kaunis, olen varma, että siellä on ollut hyvä olla.
8 kommenttia:
Heips, tuolta Pioni puutarhassa blogista huomasin sunkin kommentoineen tuttuja kulmia Hlinnasta. Oletko sinäkin kaupungin vanhoja kasvatteja niinko meikäläinen:)
Oih! Meillä oli lapsena isän kanssa tapana kierrellä purettavissa taloissa.Niistä oli usein lähdetty niin äkkiä ja jätetty paljon. Kiitos tästä, matkasta muistoihin. Tuli ikävä. Teitä molempia ja taloja <3.
Henrietta! Mukava, että löysit tänne! Mä en ole hämeenlinnalainen muuten kuin opisklelujen puolesta, ja vanha ystävä kummipoikani kanssa asusteleepi siellä. Että säännöllisesti sinne ajelen ja hyvin viihdyn, kauniit seudut ja tiet.
Jenni! Ihanaa retkeilyä isän kanssa, niisk! Kiitos kun kävit juttelemassa, on minullakin ikävä.
Todella kauniisti kirjoitat elämästä ja ihmisistä, jotka ovat olleet. Luulen, että ihmiset jättävät paikkoihin oman leimansa, jonkun hengen.
Tämäntapaisissa satutaloissa on sitä jotain:)
Kivasti kertoilit ja tunnelmoit, itsekkin siis pääsin kurkistamaan.
Kirjailijatar! Lämmin kiitos, olen otettu sanoistasi, kiitoskiitos :) Samaa ajattelen, henki jää ja elää omalla tavallaan, luulen.
Eija! Kiitos, mukava että sinäkin kurkkasit! :) Todella, satutaloissa on jotain puoleensavetävää!
voi ihania kuvia. Ihana tarina. Elämä.
very calming collection of photos!
Lähetä kommentti