sunnuntai 31. heinäkuuta 2011

Hiljainen talo



yksinäinen mökki
vinksahtanut lato
vanha rakennus

kääntää katseeni, vetää puoleensa.
Ajattelen niille menneisyyden, elämän.
Totuutta en tiedä, mutta voin kurkistaa ja kuvitella.


 




Vanhempieni naapurissa on hiljainen, vanha talo.
Villiintynyt pihapiiri, omenapuita, pitkää heinää.
Kurkisteltiin äidin kanssa ihan vähän, varovasti.

Siellä asui mummo, muistan sen, olin itse pikkutyttö.
Ja muistan lehmät, laidunsivat alapellolla.
Mummo ja lehmät tekevät elämän, liikkeen, ei tarvitse kuvitella.

Sitten kun vuodet etenevät,
ollaan niiltä kulmilta poissa,
lehmät lähtevät, mummo varmaan oli vielä pitkään, en tiedä.
Kun sitten palailtiin takaisin, talo onkin hiljainen, hiljainen.
Hyvin yksinäinen, vaikka on ne omenapuut,
kuusi on kasvanut kuin suojellakseen,
kuin hiljainen talo vähitellen piiloutuisi suojelevan kuusensa taakse,
ehkä suunnittelee häviämistä kokonaan, mummonsa luokse.

Ikkunassa on kaunis verho, se näyttää raikkaalta.
Keinutuolin kulma näkyy, 
ei kiiku vaan on paikallaan.
Enhän tiedä, vaikka iltahämärissä mummo tulisikin,
istahtaisi ja kiikkustuoli narahtaisi, aloittaisi liikkeen.

Siellä oli kokonainen elämä,
mitäköhän mummo mietti tuolissaan,
ehtikö istua ja katsella ikkunasta lehmiään, omenapuita.
Kuunteliko radiota, neuloikohan sukkaa, nauroiko.
Luulen, että varmasti ainakin hymyili,
verhokin on niin kaunis, olen varma, että siellä on ollut hyvä olla.


 

8 kommenttia:

Henrietta kirjoitti...

Heips, tuolta Pioni puutarhassa blogista huomasin sunkin kommentoineen tuttuja kulmia Hlinnasta. Oletko sinäkin kaupungin vanhoja kasvatteja niinko meikäläinen:)

Jenni kirjoitti...

Oih! Meillä oli lapsena isän kanssa tapana kierrellä purettavissa taloissa.Niistä oli usein lähdetty niin äkkiä ja jätetty paljon. Kiitos tästä, matkasta muistoihin. Tuli ikävä. Teitä molempia ja taloja <3.

Satu kirjoitti...

Henrietta! Mukava, että löysit tänne! Mä en ole hämeenlinnalainen muuten kuin opisklelujen puolesta, ja vanha ystävä kummipoikani kanssa asusteleepi siellä. Että säännöllisesti sinne ajelen ja hyvin viihdyn, kauniit seudut ja tiet.

Jenni! Ihanaa retkeilyä isän kanssa, niisk! Kiitos kun kävit juttelemassa, on minullakin ikävä.

Kirjailijatar kirjoitti...

Todella kauniisti kirjoitat elämästä ja ihmisistä, jotka ovat olleet. Luulen, että ihmiset jättävät paikkoihin oman leimansa, jonkun hengen.

Eija kirjoitti...

Tämäntapaisissa satutaloissa on sitä jotain:)
Kivasti kertoilit ja tunnelmoit, itsekkin siis pääsin kurkistamaan.

Satu kirjoitti...

Kirjailijatar! Lämmin kiitos, olen otettu sanoistasi, kiitoskiitos :) Samaa ajattelen, henki jää ja elää omalla tavallaan, luulen.

Eija! Kiitos, mukava että sinäkin kurkkasit! :) Todella, satutaloissa on jotain puoleensavetävää!

sade kirjoitti...

voi ihania kuvia. Ihana tarina. Elämä.

coco kirjoitti...

very calming collection of photos!