kävimme eilen tyttären kanssa,
katsomassa Steve McCurryn näyttelyn.
Hiljaiseksi veti.
Koskettavaa.
Syvää.
Vahvaa.
Ja ne värit,
lumosivat minut.
Tiibetiläinen vauva jäi sinne,
ja minun mieleeni.
Vaikuttava kuvamatka.
Kysyin tyttäreltä välillä
mitä mieltä hän oli.
"Ei nää oo kyllä ihan mun juttu", vastasi.
Mutta, tyttöni mun,
minä näin miten silmäsi kohtasivat kuvat,
miten katsoit Afganistanilaista koululaista silmiin,
minä kyllä näin.
10 kommenttia:
Se oli niin hyvä näyttely, todella! Itse näin sen joskus kuukausi sitten ja vieläkin kuvat ovat mielessä.
On pitänyt myös käydä, mutta on toistaiseksi jäänyt. Ei sitä aikaa tässä ole montaakaan päivää...
Voi kun olis auto!Huomasin Kirjailijatteren blogista jo tästä näyttelystä tunnelmia aiemmin ja nyt sinulta koskettava postaus!olisin halunnut nähdä.
Oi te olette ehtineet sinne! Kävittekö myös tornissa?
Meidän olisi tarkoitus mennä tuonne ensi sunnuntaina. Mielenkiinnolla odotan.
ei ole pitkällä meiltäkään- kunpa kerkeis!
halauksia satu sulle ja mukavaa viikkoa!
Voi että kun oltaisiin lähempänä..
Luin juuri artikkelin kys.valokuvaajasta ja näyttelystään! Uskon, että näitte PALJON!
Varmasti vaikuttavaa... Ja niin tärkeitä nuo kahdenkeskiset hetket lapsen kanssa. Olen tällä hetkellä ehtinyt aivan liian vähän...
Kirjjailijatar! Muistan postauksesi siitä! :) Kyllä, luulen , että kuvat jäivät mieleen elämään. Vaikuttavaa.
Hanna! Taitaa tänään olla viimeistä päivää esillä, ehditkö?
Maria! Oli kyllä yksi vaikuttavimmista, mitä itse olen nähnyt. Ja takuulla jäi tyttärenkin mieleen.
Kata! Jätin vähän niinkuin tarkoituksella viime tippaan, tiesin, että on herkku! :) Kyllä, torniin kiivettiin myös, tykkäsin kuvista sielläkin. Oletko sinä käynyt?
Jonna! Tänään siis! Kiva, tervetuloa Saloon!
Ritva! Kiitos Ritva kultainen! Toivottavasti ehdit! Oi ihanaa toukokuuta ja lempeitä tuulia sinulle!
Pikkujutut! Niinpä!
Vilukissi! Kyllä, hurjan paljon, ja tekisi mieli kpiaista sinne vielä uudestaan, jos jotain jäi piirtymättä mieleen...
aurinko ja kuu! Oli se, sykähdytti kyllä. Ja todentotta, kahdenkeskiset hetket kyllä tosi tärkeitä, ja liian vähän niitä todella ehtii. Mutta jäävät varmasti mieleen, nekin vähäiset.
Lähetä kommentti