sunnuntai 27. helmikuuta 2011

Tältä pieneltä tytöltä hei!



Tässä kuvassa on kaikki.
Kesä. Taivas. Voikukat. Auringonpaiste.
Ja katsokaa onnellista ilmettäni!
Kuvan värit ovat muuttuneet, tietenkin,
mutta ajatelkaa niitä raikkaina.
Tätä tarkoitan keltaisella lapsuudellani.
Satu-pieni siellä heinikossa, hei vaan!

Sitäpaitsi,
vielä tulee kesä, aurinko ja voikukatkin varmasti.
Ja tuo lempipaikka on hyvässä tallessa,
voin palata ja tehdä seppeleen,
istua juuri tuossa kohtaa,
sinitaivaan alla, keltaisen talon vieressä.
Ihan näin isonakin.





Sukellan kai liiankin syvälle koulutehtäviin,
voisi ihmislapsi helpommallakin suoriutua.
Pitääkö kaikkea pohtia niin paljon,
miettiä, suunnitella, kehitellä sata erilaista vaihtoehtoa
yhdelle työlle?
Mietiskellä niin viime tippaan, että aina tulee
huoli ja hoppu.

Mulla taitaa olla väärä tekemisen tapa.
Ja niin tässä käy, että mietin tätä nyt seuraavat neljä vuotta
ja sitten onkin jo valmistumisen aika koulusta.
Mun tapani tehdä, minkäs sille voi,
mutta toki voisin hieman itseäni säästellä.
Opetella tekemään jotain suitsait,
tuosta noin heittämällä pois käsistä.

On tehtäviä, mihin ei tarvitse laittaa itseään niin likoon,
ei niin henkilökohtaisia,
niihin onkin helpompi suhtautua keveästi.
Mutta sitten on näitä, ihan omia,
kun saa hypätä menneisiin, sukeltaa värien seassa,
polskia muistoissa, kesissä, punaiset tennarit jalassa.
Näissä mulla menee aikaa.
Ihanaahan se on, miten nautinkaan tästä
lapsuusmatkasta!

Työ on esitelty ja mapitettu,
mutta jäin vielä leijumaan!
Näytän sen tänään äidille,
kun hän tuo lapseni kotiin lomalta,
sieltä keltaisen talon maailmasta.







10 kommenttia:

tinttarus kirjoitti...

Tiedätkös, sain värit päivääni tästä. JOspa istahdan minäkin lapsuuden kesään, sinne mummolan pihaan ja kerään nipun voikukan lehtiä, jotta on silakoita myytäväksi vaaleansinisen leikkimökkini pikkuriikkiseltä terassilta. Ja kukinnoista voinapit omaan emalipurnukkaansa:)

Tutunoloinen työskentelytapa. Kun ei osaa heittää kepeästi, vaan jumittuu ja kietoutuu ja tunkeutuu liian piukasti ihan iholle asti. Ehkä siinäkin on hyvät puolensa. Perusteellisuudessa. Mutta joskus voisi ottaa kepeämmin, eikös?!

Sama jumitus mulla murehtimisen suhteen. Olen niin kiinni, että yön tunnit alkavat ohittaa.

NAppaan kaikki värilliset raidat matkaani tuosta alemmastasikin ja levitän ne auringon kullattaviksi omaan päivääni. KIITOS!!!!!

lumiomena kirjoitti...

Ihana pieni keltainen tyttö ♥ Suloisia muistoja ja värejä, omastakin lapsuudestani tuttuja tunnelmia.

Tiedätkö, vaikka opiskelussa on joskus jumittavuutensa ja vaikeatkin hetkensä, olen juuri sinun blogisi rohkaisemana alkanut miettiä, että uskaltaisinkohan sittenkin sukeltaa uusille urille. Kevään haussa vaan pitäisi hakea... Tai sitten suunntava avoimen pariin. Haaveita täytyy aina olla.

Suloista sunnuntaita!

arja-riitta.salmela@pp.inet.fi kirjoitti...

Samoilla linjoilla täälläkin. Miksi haaskata aikaansa tekemällä asioita, jotka eivät enää tuota iloa? Vielä ehtisi opiskella sitä, joka on aina vetänyt puoleensa ja saa edelleenkin syttymään niin, että posket punaisena jaksaa vääntää villaa tai savea.
Millainen tuo opiskelutehtäväsi oli? Kuulosti niin mukaansatempaavalta, että voisko sen tuomaa mielihyvää ulottaa tännekin...

pikkujutut kirjoitti...

Toden totta, kuvassa on kaikki.

Meidän on kohta tehtävä isoja päätöksiä ja niihin liittyy omalla kohdalla jollain tavalla myös opiskelu. Missä muodossa se tapahtuu on vielä auki. on ollut mukavaa lukea sinun kokemuksista, motivoi itseäkin.

Anonyymi kirjoitti...

Hei pieni tyttö! Seppelekö sen teki vai keltainen talo? Että sinusta tuli tuollainen joka osaa laittaa sanat aina oikeaan järjestykseen. Ja taas minä itken. :-) -Katri-

Anonyymi kirjoitti...

Oijoi, sainpa kokea edes kaiun siitä, mistä jäin perjantaina paitsi. Ihana, keltainen lapsuus ja vilahdus kauniista työstäsi, saisinpa nähdä sen joskus!

Näin minä aiheesta kirjoitin: "Jos helteinen kesäpäivä tai paukkuva, poskia nipistelevä pakkanen olisivat värejä, ne olisivat ehdottomasti oman lapsuuteni tärkeimmät värit." Toteutus jäi harmikseni puolitiehen, mutta en aio tekeleeseeni enää koskea. Huomasin näet juuri yhden eräpäivän, joka on huomenna...

Yhdyn myös Katrin sanoihin, sinä se osaat. :)

Tanja

Ritva kirjoitti...

hei pieni Satu, hei !
tulin vielä toivottamaan hyvää yötä (ja työtä)!

juteltiin tänään ystäväni kanssa vähän samoista aiheista työhön liittyen. mietityttää, kun ei tahdo tulla valmista, vaikka kuinka vääntäis.- ehkä se on se viipyileväisyys, työn parissa eläminen, ne kaikki kerrokset, joita kuljettaa mukanaan siinä samanaikaisesti. suoritukset on suorituksia- eri juttu. tämä on vähän niinkuin elämäntapa, tämä tämmöinen puurtaminen. yritetään vaikka puurtaa kevyesti :) ja nauttien.
halaus sulle !

ps. kiitos myös kommentistasi :)

Satu kirjoitti...

tinttarus! Ihana kuulla, että väreistä oli nyt sulle iloa ja voimaa! Ja kaunis muisto, todella voikukanlehdet silakoita! :) Sanoit osuvasti, ihan iholle asti, juuri niin! Vaikkei tässäkään tarvinnut käsitellä mitään huiman syviä, mörköjä ja kurjia muistoja, niin silti, uppoaminen asiaan on niin totaalista. Perusteellisuus on hyvä, totta, mutta kepeys on myös tarpeellista. Kiitos sinulle!

lumiomena! Pieni tyttö kiittää iloisena :)! Voi, onpa ihana kuulla, että rohkaisua olen saanut aikaan! Tsemppiä toivotan päätökselle, että kumpaan päädyt! Olet oikeassa, haaveita täytyy olla. Olenkin tässä miettinyt, että mikä olisi tunne nyt, jollen olisikaan opiskelemassa...en edes osaa ajatella! Kiitos sinulle, rohkaisen lisää!

arja-riitta! Hei, tervetuloa tänne! Kiitos kommentistasi ja olen ihan samaa mieltä, puna poskilla on aina hyvä! :) Koulutehtävä oli värin ja muodon tunnilla ja aiheena lapsuuden värit sekä miten ne ovat muuttuneet vuosien saatossa. Piti valita yksi valokuva lapsuudesta ja tehdä kollaasi-muodossa joko akvarellein tai akryylein maalaten. Minä käytin myös kangastilkkuja työssä. Ihana muistelo, tuli paljon mieleen sellaista, mitä ei ole aikoihin aatellutkaan. Siitä vaan tekemään omaa muistelotyötä! :)

pikkujutut! Voi, kiva kuulla ja hirmu hyvä, jos postaukseni ovat toimineet motivoivina! Tsemppiä teille päätösten suhteen, varmasti oikeat tiet löytävät paikallensa! Kiitos sulle!

Satu kirjoitti...

Katri! Voi sua kultaista, sinä sanot aina niin kauniisti, niisk! Olet ihana, halauksia täältä.

Tanja! Harmi kyllä, ettet perjantaina päässyt, mutta varmaan näet vielä töitämme. Omani oli todella hei ihan simppeli, ei mitenkään loistokas, mutta rakas räsymatto :) Oi, ihanasti kirjoitit, kauniit ovat sinun värisi! Ja juuri noin, vaikka välillä joku jäisikin puolitiehen, niin so what, tuo on oikea asenne, Tanja! Ja arvaa kuka kans huomasi sen yhden päivämäärän, heh, huomenna vielä ehtii! :D (epätoivoista hekotusta) Kiitos Tanja ihana!

Satu kirjoitti...

Ritva! Kiitos Ritva kulta sanoistasi, tärkeitä, hurjan tärkeitä mulle! Puurtaa kevyesti ja nauttien, siinäpä oikein taikasanat, kirjaan ne isoin kirjaimin itselleni ylös! Kiitos!!

Pieni Satu nukkui oikein hyvin viime yönä, kiitos ja sinulle täältä halauksia, lämpöajatuksia, kevättuulia ja onnellista oloa!