Lauantaiaamua

täältä hei!
Taivaalliset kaksi vapaapäivää edessä!
Toivottavasti sinullakin.
Puuhia on kyllä, mutta mukavia sellaisia,
kotona tehtäviä ja vähän ulkosallakin.

Ihmettelen sitä, miten kovin työviikko voi väsyttää.
Onko työ liian kovatahtista?
Enkö osaa ottaa rennosti?
Olenko väsähtänyt?
Tarvitsenko lisävitamiineja? Beroccaa? Kirkasvaloa?
Vai olenko kenties huonossa fyysisessä kunnossa?
Syönkö liikaa sokeria?

Vastaan kuin tyttöni äsken, kun aamupalatoivetta kyselin...
IHAN SAMA!
Sillä nyt on viikonloppu!!


ps. Tosin vastasin kyllä tytölle,
että syötän hänelle maailman suurimman leivän,
jollen saa kunnon vastausta...
Että ehkä minäkin vielä haen kysymyksilleni
jonkin toisen vastauksen, sitten joskus maanantaina.

Viikon pilates

oli tänään.
Se on mielenrauha, kehon virkistys.

Kolmen tytön kikatus autossa,
kohti koulun Halloween discoa viittojen helmat heiluen.
Poika palasi reissusta,
olikin oudon hiljaista, nyt koti taas tasapainossa.
Oltiin pienimmän kanssa iltahetki kaksin,
hihitettiin ja luettiin iso pino hassuja kirjoja ennen unta.
Neuloin vihreästä langasta pitkään,
niin että mieskin jo nukahti.

Mieli kuin pilates,
tasapaino.
Ja perjantaikin tuntuu jo vapaalta,
vaikkei sitä olekaan.

Jälkeen työpäivän

kotona.

Tyttönen tekee heti kotipesän pehmeille ystävilleen,
huolehtii peitot päälle, lämpimät oltavat.
Toinen tyttönen on jo läksynsä tehnyt,
odotti meitä melkein pimeässä kodissa,
hiljaisuudessa yksin, isoveli lähti leirikouluun pariksi päiväksi.
Minä tarvitsin heti teetä, ajatukset irti arjesta,
katson kuvia, luen sanoja,
rauhoitun.
Pesukone hurisee.
Kerätään vielä kirjaston kirjat kasaan,
viedään pois tytön balettitunnin aikana.

Tänään aion vielä jaksaa ajatella kouluasioita.
Sillä olen ollut liian laiska.
Ottanut etäisyyttä, vilkutellut kauempaa.
Nyt on etsittävä ryhti, lopetettava liihoittelu.
On niin vaikea tarttua asiatekstiin.
Vinkkejä?

Sanon marraskuulle hei

ja kiva kun tulet!
Kaunis olet,
jylhä harmaudessasi,
vakaa kylmyydessäsi,
rauhaisa pysähtyneisyydessäsi.

Sellaista marraskuuta mitä aikoinaan oli,
ei ole vuosiin näkynyt.
Puuttuu se, että maa olisi kunnolla jäässä,
marraskuu pitäisi otteessaan,
olisi hiljainen, maa kova ja eloton.
Sellaisena marraskuu on minun.
Saa aikaan vahvoja tunteita,
nöyryyttä, sanattomuutta.
Hiljaa edessäsi, marraskuu.

Minkähänlainen tämän vuoden marraskuusta tulee?
Kunpa se olisi levollinen
ennen joulukuun kirmailuja.

Eilisen ilo

kun ystävät olivat keittiön pöydän ympärillä kanssamme.

Tätä aikaa elämme

tätä aikaa, kun valo karkaa.
Kaipaan sitä työpäivän jälkeen,
sillä totuin taas siihen, että käytän kameraa päivittäin.
Tällä viikolla en vielä lainkaan.
Luonnonvalo on kaunein, aidoin, rehellisin.
Toki kamera toimii muussakin valossa, kunhan taas tottuu.
Mutta nyt ne kipeimmät hetket menossa,
ne kun valo oikeasti karkaa
ja sen kaipuun tuntee koko kehossa.

Viime perjantaina lähdin iltapäivällä hämärähiippailulle.
Niin luulin, kunnes aurinko kuitenkin kurkisti.
Harmaan ja ruskean sijasta löysin
vielä huimia kesän sävyjä,
viimeisiä sinnikkäitä, suloisia.
Onnekas olin, sain vielä valoa, kauneutta talteen.
Samoissa puskissa törmäsin toiseenkin hiippailijaan.

Johan taas

on ollut suhinaa...
tukiviittomaoppia,
kasvatuskumppanuuskoulutusta,
vanhempainiltaa,
kovaa päänsärkyä...
niin, että nuppi sauhuaa
ja tämä tyttö on ajatellut aivonsa pihalle.

Tänään koti-ilta, onneksi.
Ruuanlaitto,
tiskit,
pyykit,
kyselin pojalta enkun sanoja,
taistelin tytön esitelmän kanssa,
täytin pienimmälle ystäväkirjaa...
Nyt toivon heidät unten maille, kiitos.
Tarvitsen miehen kotiin,
kahvia, Emmerdalen nauhalta,
sohvan nurkan, mustaa lankaa ja punaisia helmiä.
En aio ajatella
enkä puhua yhtään asiaa.
Hassuja voidaan höpistä.
Kunnes uni tulee.