Peili

voisi kertoa tulevan,
muistella menneitä,
ennustaa ja luvata,
varoittaa ja suojella.

Onneksi kuitenkaan ei.
Haluan peilini näyttävän tämän hetken,
tällaisenä kuin se on,
millaisena minä juuri nyt olen.
Voisin luvata peilikuvalleni sata ja tuhat hiljaista lupausta,
nyökytellä ja olla päättäväinen,
mutta sitten pakoilisin loppuvuodesta peiliäni,
en haluaisi tunnustaa, että enpä taas onnistunut.

Sen sijaan haluan katsoa pitkin vuotta itseäni silmiin,
nyökytellä että kyllä se siitä, hyvin pyyhkii, nainen,
jaksat minkä jaksat,
ja kun et jaksa, huilaa hyvä ihminen!
Muista nukkua hyvin ja pitkiä unia,
käpertyä kainaloon.

Lenkille voin itseäni hoputella sieltä peilistä,
sillä se tekee hyvää, sielulle ja ruumiille,
sille kalvavalle stressille ja kiireen tunnulle.
Ja voin muistuttaa, että se stressi ei saa mitään hyvää aikaan,
sillä ei synny tuloksia kepeästi,
se vie vain ne hyvät energiat kauas pois.
Kerron myös sen, että täytyy olla itselleen armollinen,
ei saa lyödä lyttyyn sitä peilistä katsojaa,
jos hommat ei aina suju.
Ei elämä aina niin mene, välillä mättää,
sitäkin tarvitaan.

Tuleva vuosi on runsas,
ainakin näin ennalta ajateltuna.
Paljon työtä, uuden oppimista,
seikkailuakin ja jotain ihanaa, jännittävää sitten syssymmällä.
Mutta eihän koskaan tiedä ennalta, miten kaikki sitten lopulta meneekään.
Voi vain hiljaa toivoa kaikkea hyvää
ja suojelusta ympärille,
sitten vaan mennään ja katsotaan mihin aika vie.

Ja muistaa jutella lempeästi peilikuvansa kanssa.