sanoo käheä-ääninen kohtalaisen räjähtänyt sairaslomalainen.
Aika tehotonta on tämä oleminen sairaana.
Kun olisi aikaa koulutehtävillekin ja sillai...
Joo, koneella kyllä vietän aikaa, kuten huomaatte,
mutta ne tehtävät...
Toki, kyllä ajattelen ja loppuunkin asti,
mutta että jotain näkyvää valmista, ehei!
Viikon päästä esittelemme omat Life mapit.
Mulla on kyllä se jo ihan valmiina.
Päässä.
Eivät taida koulutoverit kuitenkaan nähdä kalloni läpi.
Väännän sitten taas hiki hatussa viimeisinä iltoina,
en mitenkään voi tehdä nyt, kun olisi aikaa ja rauhaakin.
Tuossa ylempänä näette toimistoni pöydän.
On aamupalaneulomusta, kahvikuppia,muistiinpanoja sitä karttaa varten,
kalenteria, konetta, kukkakin, mies toi sairaalle loistetta...
Keittiönpöydällä.
Niih. Olen mestari levittäytymään, laittamaan sata asiaa alulle.
Sitten kiukkuan, kun toimisto täytyy pakata pois,
kun perheen on mahduttava syömäänkin.
Tänään saavat hoitaa ruokahommat olohuoneessa,
nyt en hievahda tästä.
Niin, onhan mulla työhuonekin.
Kylläkin hiljaksiin muuntumassa tytön huoneeksi,
kunhan joku tyhjentäisi sen.
Sinne ei oikein tahdo mahtua.
Tyttö rakastaa kekkereitä.
Eilenkin sellaiset järjesti meille muille.
Vein muffinsseja tuliaisiksi.
Huomaan, että rakastan tätä hämärää.
Syysaurinko on upea ja kaunis, kiitos siitä valosta,
mutta jotenkin se riipii välillä otsan alle,
liian terävästi ja saa päänsäryn aikaan.
Hämärässä on hyvä, pehmeä.
Perjantai-iltapäivä toimistossa ei etene tuloksekkaasti,
joten palaan jatkamaan neulomusta.
Ja ajattelen samalla luovia, nerokkaita ajatuksia.
Ihan varmasti.
Aika tehotonta on tämä oleminen sairaana.
Kun olisi aikaa koulutehtävillekin ja sillai...
Joo, koneella kyllä vietän aikaa, kuten huomaatte,
mutta ne tehtävät...
Toki, kyllä ajattelen ja loppuunkin asti,
mutta että jotain näkyvää valmista, ehei!
Viikon päästä esittelemme omat Life mapit.
Mulla on kyllä se jo ihan valmiina.
Päässä.
Eivät taida koulutoverit kuitenkaan nähdä kalloni läpi.
Väännän sitten taas hiki hatussa viimeisinä iltoina,
en mitenkään voi tehdä nyt, kun olisi aikaa ja rauhaakin.
Tuossa ylempänä näette toimistoni pöydän.
On aamupalaneulomusta, kahvikuppia,muistiinpanoja sitä karttaa varten,
kalenteria, konetta, kukkakin, mies toi sairaalle loistetta...
Keittiönpöydällä.
Niih. Olen mestari levittäytymään, laittamaan sata asiaa alulle.
Sitten kiukkuan, kun toimisto täytyy pakata pois,
kun perheen on mahduttava syömäänkin.
Tänään saavat hoitaa ruokahommat olohuoneessa,
nyt en hievahda tästä.
Niin, onhan mulla työhuonekin.
Kylläkin hiljaksiin muuntumassa tytön huoneeksi,
kunhan joku tyhjentäisi sen.
Sinne ei oikein tahdo mahtua.
Tyttö rakastaa kekkereitä.
Eilenkin sellaiset järjesti meille muille.
Vein muffinsseja tuliaisiksi.
Huomaan, että rakastan tätä hämärää.
Syysaurinko on upea ja kaunis, kiitos siitä valosta,
mutta jotenkin se riipii välillä otsan alle,
liian terävästi ja saa päänsäryn aikaan.
Hämärässä on hyvä, pehmeä.
Perjantai-iltapäivä toimistossa ei etene tuloksekkaasti,
joten palaan jatkamaan neulomusta.
Ja ajattelen samalla luovia, nerokkaita ajatuksia.
Ihan varmasti.
4 kommenttia:
Muista sairastaa rauhassa siellä hämärässä:) Sitten taas jaksaa...
Irmeli! Kiitos sinä ihana. Aikas kovilee tämä tauti nyt ottaa, mahotonta.
Ihana kirjoitus, hymy tuli huulille moneen otteeseen! Juuri noin mullakin menee aina opiskelupäivinä, onneksi edes joskus saa jotain aikaan... Kivat kutsut teillä on näköjään ollut myös!
Mimmmi! Kiitos :D Sellasta se on, venyy ja vanuu ja tuhtaa kaikkea muuta kuin oleellista.. Juu, ja niitä kestejä on aika tiuhaan tahtiin... :)Innokas tuo meidän tyttö, kaikessa tekemisessään.
Lähetä kommentti